Ainakin omissa kirjoissani tämän vuoden merkittävin seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu belgialaisen sarjakuvataiteilija Hergén luoman reportterin seikkailuista kertoviin kirjoihin. Ei tarvitse olla kovin kummoinen maakrapu, että pystyisi pilaamaan loistavan pohjamateriaalin maapalloa kiertävistä retkistä, kätketyistä aarteista ja vaarallisista mysteereistä, mutta tämän elokuvan taustalla ei ole mikä tahansa zapoteekkijoukko. Genren kummisetä Steven Spielberg herättää Peter Jacksonin suosiollisella avustuksella henkiin seikkailun taian, jollaista ei ole valkokankailla nähty sitten Viimeisen ristiretken.
Aarrejahtiin puolivahingossa tempautuva Tintti (Jamie Bell) tutustuu trilogian aloitusosaksi tarkoitetussa elokuvassa ensi kertaa kapteeni Haddockiin (Andy Serkis), jonka sukuhistoria kätkee rikkauksien ohella tukun vaaroja. Lähes identtisen näköiset megalomaanimärkähattuiset etsivät Dupont & Dupond (Simon Pegg ja Nick Frost) seuraavat paria vaikka maailman ääriin. Retkellä vauhdin takaa konna Sakarin (Daniel Craig).
Käsikirjoituksen suunnalla tahtipuikkoa ovat heiluttaneet kolme 2000-luvun parasta brittiläistä vauhtiviihdettä tarjonnutta kynäniekkaa: Steven Moffat, Edgar Wright ja Joe Cornish. Käsiksen ensimmäisestä versiosta on vastannut Moffat, mikä näkyy selkeästi yleisissä suuntaviivoissa. Kuten sarjoihin Doctor Who ja Sherlock luomissaan käsikirjoituksissa, tekstin vauhti on hurjaa kuin maantiekiitäjällä, ja jos popcorn uhkaa kylmetä katsojan käsissä, viiden minuutin välein juonta aletaan viedä eteenpäin uusilla vauhdittajilla. Kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu skitsofreeniselta, vaan tähtää aluksi hämäävän oloisista palasista huolimatta koko ajan tiettyyn maaliin – toisin kuin vaikkapa ikonoklastin irvikuvissa, 2000-luvun seikkailunnälkään hätäkorviketta tarjonneissa Dan Brown -filmatisoinneissa ja National Treasure -elokuvissa, joissa kokonaismysteeri hautautuu tasaisin väliajoin naurettavan monimutkaisten yksittäispulmien alle, jotka kaikkitietävä päähenkilö kuitenkin ratkoo rutiiniomaisesti yhdessä hengenvedossa.
Tarinan käyntiin saattaminen saattaa tosin Yksisarvisen salaisuudessa maistua osittain puulta, sillä ennen kuin Tintti kohtaa Haddockin, hänen täytyy pitkälti kuljettaa pakettia eteenpäin yksinään monologin voimalla kuin mikäkin laverteleva papukaija. Tässä vaiheessa ruoriin astuu mestarillinen Spielberg ja kohtauksesta toiseen – kautta ikuisen partani! – todellisuuttakin vakuuttavampaa animaatiojälkeä tehnyt Weta Digital -tiimi. Tintin kotikulmat märkyyttä kiiltävine katuineen ja yön varjoihin kätkettyine uhkineen ovat yhtä puoleensavetävän tunnelmallisia kuin väriloistossa kylpevät kaukomaat. Tuon väriloiston takia kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa elokuva ilman kuvaa himmentävää 3D-efektiä, joka turhuudessaan myös planeettainvälisenä taivaanrannanmaalarina tunnetaan. Elokuvaa toden teolla hyödyntävät 3D-efektit ovat nimittäin melko vähäiset ja siten pelkkää teknokraattista taikinanhapatusta.
Päätös tehdä elokuva animaationa on osunut varsin kohdalleen kahdesta syystä. Ensinnä vähintäänkin kuvainraastajan asemaan ajetun motion capturen myötä rooleihin on voitu palkata oikeannäköisten näyttelijöiden sijasta vaikka alan parhaat, ja muokata heidät muun tietokoneprosessin ohessa näyttämään Hergén sarjakuvaihmisiltä. Itseoikeutettu valinta on ainakin alan taituri Andy Serkis, joka valtaa karvanaama Haddockin hahmossa jokaisen kohtauksensa täysin. Vastaavasti aikamme paras koomikkopari Pegg & Frost voi esittää identtisiltä näyttävää anakombista etsiväduoa, ja tässä he laittavatkin pystyyn kunnon show’n, jossa paikoin on äänienkään perusteella hankala sanoa, kumpi on kumpi. Erinomaisesti konnaa tulkitseva Daniel Craig jää tosin valitettavan syrjään kokonaisuudessa. Käsikirjoituksellisesti on niin ikään kömpelöä myös se, että Sakarinin niljakkaimmatkin kanalja-apurit tuntuvat lopussa vain katoavan elokuvasta ilman sen kummempaa rangaistusta.
Toisella tavalla animaatio toimii elokuvan eduksi uskottavuuden rajojen venyttäjänä. Sarjismaisten hahmojen läsnä ollessa esimerkiksi monet vauhdikkaat toimintajaksot ja Miloun ensiluokkainen neuvokkuus ovat helpoimpia niellä, kuin jos elokuva olisi tehty live actionina. Tästä edusta tosiaankin otetaan kaikki irti, sillä matkalle lisäpontta antavat vauhtijaksot ovat mahdottomuudestaan huolimatta uskomatonta hupia. Edellä mainituissa tapauksissa poikkeuksen tekee valitettavimmin itse Tintti, joka on kiinnostava kuin kakunpohja. Jamie Bell ei ole mitenkään erikoisen mieleen jäävä valinta sankariksi, ja toisaalta tuttua hiustöyhtöä lukuun ottamatta hänessä ei ole mitään sarjakuvamaista. Oikeiden ihmisten realistiseen mallintamiseen liikkeenkaappaustekniikka ei sovellu siis vieläkään täysin, ja hetkittäin päähenkilö uhkaa sukeltaa ektoplasman varjokuvana niin sanottuun uncanny valleyyn.
Vaikka elokuva korvaa kirjoista tutut rivikaupalliset tekstiä notkeilla vauhtijaksoilla, se ei silti tunnu raadonsyöjien epäkunnioittavalta kohellukselta. Elokuva on visuaalinen media, kun taas Hergén sarjakuvat luottavat usein tekstiin, jonka siirtäminen valkokankaalle sellaisenaan olisi ollut lähinnä vaivaannuttavaa. Seikkailun henki on tuttu ja turvallinen. Sen ohella elokuva vilisee nokkelia, huomaavaisia ja välillä suorastaan mustan huumorin peittämiä viittauksia Tintin muihin seikkailuihin. Tribuutit pysyvät onneksi pääosin tekijöiden hallinnassa, ja lukuun ottamatta yhtä räikeää poikkeusta elokuvan alkupuolella ne eivät karkaa nuoleskelun puolelle.
Yksisarvisen salaisuus kuuluu pikkuvioistaan huolimatta parhaisiin elokuvateatterissa viettämiini hetkiin. Spielbergin tuttu lapsenomainen innostus, Jacksonin tarjoama tekninen tietotaito, John Williamsin taiturimainen sävellys – pankaa erityisesti merkille trailereissakin soitettu Sir Francis and the Unicorn –, käsikirjoittajakolmikon vauhdikas tarinankuljetus ja osaavien näyttelijöiden roolityöt vievät riemukkaalle matkalle. Tuhannen turjaketta, tämän perusteella olisin valmis antamaan vaikka Kristallikallon valtakunnan rahastuksenomaisen olemassaolon perusteet anteeksi! Yksisarvisen salaisuus nimittäin osoittaa, ettei markkinataloudessakaan kaikkea tarvitse ajaa eteenpäin yksinomaan rahankiilto silmissä: joskus taitavan tiimin monta vuosikymmentä rakkaudella työstämä projekti muistuttaa elokuvankatsojia siitä, miksi koko taiteenala on heidän rahojensa ja aikansa arvoista. Se myös osoittaa, että jatko-osan voi alustaa ilman viime hetkellä heitettävää halpaa koukkua tai menestyksen tuomaa häikäistystä. Suurimmat seikkailut eivät nimittäin mahdu sataan minuuttiin. Ne elävät ikuisesti.
