Valkokankaan ikuisen kiintotähden, James Bondin ensimmäinen seikkailu Casino Royale filmattiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1967 – tosin varsin ratkiriemukkaalla tavalla. Nyt lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin tuottajat päätivät herätellä kyseisen teoksen uudelleen henkiin, kenties puolestaan herättelemään nukahtaneen Bond-elokuvan uusille tolpille. Mikäpä siihen kävisi paremmin kuin paluu hahmon juurille?
Casino Royale on Bondin ensimmäisiä seikkailuja, mutta ei tässä uudemmassa versiossa sijoitukaan kylmän sodan vuosiin (Mikä helpotus!) vaan tähän päivään. Tarinassa vast’ikään tappoluvan saanut 007 saa tehtäväkseen napata terroristeille aseita myyvän välittäjän. Metsästyksestä ei tule helppo, vaan pistooli ja nyrkit laulavat tiuhaa tahtia leffan alussa. Johtolangat johtavat johtavat luonnollisesti elokuvan nimikkokasinolle, jossa Bond kovana pelimiehenä saa valtiovarainministeriön rahoilla pelata trendikästä Texas Hold’emiä huimasta 150 miljoonasta – sekä ihmishengistä.
Itse en ole viime aikojen Bondeista pahemmin perustanut, sillä Pierce Brosnan on mielestäni ällöttävin näyttelijä, joka on koskaan saanut smokin päälleen vetää. Aiemmissa Bondeissa häiritsi naurettavuuksiin mennyt neuvostovastainen propaganda, mutta sitä seikkailumeininkiä ja tyylikästä toimintaa on jäänyt alitajunnassaan kaipaamaan. Siksi onkin hieno juttu, ettÄ Casino Royale herättää juuri tämän toimivan osan Bondeista eloon: ei luottamalla nostalgiaan vaan rohkeasti tarjoamalla jotain uutta.
Casino Royale on selvästi realistisin ja väkevin Bond-elokuva vuosiin. Viime aikaiseen efektimössöön kyllästyneet hurraavat riemusta, sillÄ Casino Royale luottaa pitkästä aikaa enemmän näyttelijätyöhön ja nyrkkien ja pistoolien kuolemattomaan viehtäysvoimaan uskottavina kivunaiheuttajina kuin silmittömiin räjähdyksiin ja muuhun totaalisen väsyttävään huttuun. Tujuutta on omiaan lisäämään myös onnistunut näyttelijävalinta: Brosnanin mauttomuudet tuntuvat vain menneen yön pahalta unelta Daniel Craigin tuodessa valkokankaalle uuden, tuiman agentin, jolta ei puutu uskottavuutta eikä charmia. Craig muistuttaa aikaisemmista Bondeista eniten toista tuimaa kaveria, Timothy Daltonia, ja jakaa hänen tavallaan varmasti mielipiteet. Mutta hirvittävän moni tuskin tulee hänen roolisuorituksestaan kylmäksi jäämään. Väittäisin, että vaikka Craig ei tunnu valkokankaan Bondeista tutuimmalta, on hän aika lähellä Ian Flemingin luomaa hahmoa. Parasta Craigin Bondissa on, että hän on paitsi tuima ja realistinen, myös inhimillinen hahmo.
Viimeksi kuolettavan pahvisen ja mitään sanomattoman GoldenEyen ohjanneen Martin Campbellin ohjaus on tällä kertaa varsin onnistunutta; jännitystä ja sujuvaa toimintaa luodaan tehokkaasti, eikä dialogin kanssa ole ongelmia. Heikkona lenkkinä toimii tällä kertaa tarinan kuljetus ja elokuvan kesto, sillä elokuvan rytmi antaa odottaa lopputekstejä aivan liian aikaisin, mikä saa elokuvan tuntumaan hieman läsähtäneeltä loppua kohden. Tyhjäkäyntiä on vähän väliä ja pienoista itseään toistamista, mikä ilmenee ajoittaisena tylsyytenä. Myöskin sivuhenkilöiden taustat jäävät hyvin tyhjiksi, mutta näyttelijät pelastavat asian. Pienen epätasaisuuden voi kuitenkin antaa anteeksi, sillä tarpeeksi monet toimivat elementit (näyttelijäsuorituksien kera) pitävät mielenkiinnon tarpeeksi hyvin koholla, eikä elokuvan loppuun asti katsominen ole ongelma nimeksikään. Parhaimmillaan ja suurimmaksi osaksi kyseessä on erittäin hyvää ja viihdyttävää toimintaseikkailua.
Casino Royale on ilman muuta suositeltavaa tavaraa Bondin faneille ja erityisesti niille, jotka ovat valittaneet hahmon uskottavuuden puutteesta viime vuosina – tilanne on nimittäin korjattu! Ennakko-odotuksiini verrattuna kyseessä on erittäin positiivinen yllätys, mikä saa odottamaan Craigin seuraavalta Bondilta todella kovia. Mutta eiköhän hän siihen pysty, tämä alkusointu Bondina on ainakin hieno!
nimimerkki: Sano mitä sanot
