Vuonna 1855, tasan sataviisikymmentä vuotta sitten Englannissa tapahtui pieni skandaali. Brittien täydellisenä pidetyn kultajunasaattueen vartiointi ja suuri arvometallilasti katosi kesken junamatkan. Ja tämä kaikki tapahtui siis oikeasti. Mutta toista sataa vuotta myöhemmin nouseva kirjailijalupaus Michael Crichton tarttui mystiseen aiheeseen. The Great Train Robberystä ei tullut pelkästään palkittu kirja, vaan elokuvamaailmaan hivuttautunut antropologi/lääkäri/kirjailija sai myös ohjata omasta tekstistään elokuvan.
Crichtonin ohjaajaura ei ole ehkä kaikkein loistokkain, eikä ole kumma että se hyytyi jo 80-luvun lopulla. Silti syöksyessään antropologin innolla Viktoriaaniseen Britanniaan Crichton onnistuu luomaan huikaisevia leffahetkiä. Ja kukapa muu tekstin pystyisi muuntamaan paremmin kuvan ja äänen väliseksi avioliitoksi, ellei itse vision luonut kirjailija.
Crichton sai leffaan aikamoisen tähtikaartin: Sean Conneryn, Donald Sutherlandin sekä Lesley-Anne Downin. Suurnimien into projektia kohtaan johtui lähinnä kolmen aiemman leffan saamasta tiettyjen piirien kulttisuosiosta. Jos oli Kooma (1978) toiminut sairaalatrillerien luojana, ja Tappokone (Westworld 1973) terminatorhenkisen teknomäiskeen luojana, niin Kultajuna enteilee 80-luvun mieletöntä seikkailubuumia. Kultajuna tekee sen vain 1850-luvun porvariston tyyliin: hitaasti, mutta charmikkaasti.
Sean Connery on 48-vuotiaana elämänsä vedossa, ja kukapa voisi näytellä brittien herrasmiesrosmoa paremmin, ellei itse karismaattinen skotti Connery aka James Bond. Connerynkin osan edelle ajaa Sutherland, jonka ura ei aina ole jaksanut säväyttää. Nyt hän kikkailee ruudulla taskuvarasmestarina ja Aarne Tenkanen – parrassaan niin upeasti, että moista on hankala uskoa. Joskin herran kouluttautuminen huipputehtävään Conneryn rinnalla ei ole yhtä mielenkiintoista seurattavaa kuin vaikkapa Catherine Zeta-Jonesin trikootreenaus Ansa viritetty –leffassa. Naispääosaa tähdittävä Down jää hieman varjoon, toisaalta eipä naisten asema tuon ajan maailmassa kovin suuri ollut. Siitä jaksetaan muistuttaa useaan otteeseen, ja ehkä roolin osuuskin henkii tätä sanomaa.
Mutta itse asiaan: eletään siis aikaa, jolloin kansa kokoontui torille ihailemaan hirttäjäisiä ja jolloin vain joka 7. kansalainen sai äänestää vaaleissa (jotta valta pysyisi oikeilla henkilöillä). Lisäksi suurkaupunkien kulmilta löytyi ali-ihmisten asuttamia porttoloita, joissa rikas herraskaarti kävi virkistäytymässä. Samoin vedonlyönti, kuten rottakoirakisat, rehottivat alamaailmassa. Ja kaiken yllä oli porvariston charmikas valiojoukko. Krimille kultaa kuskaavan pankin johtokunta kuuluu tähän joukkoon, mutta he eivät voi aavistaa, että eräs herrasmies nimeltä Edward Pierce (Connery) ei olisikaan heidän sielunkumppaninsa. No, Pierce on kaikkea muuta kuin tärkeilevä pankkiiri: hän on nerokas rikollinen, jolla on vielä nerokkaampi suunnitelma.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niinpä Pierce suunnittelee rikostaan kauan. Apulaisina häärivät miehiä hurmaava naisystävä Miriam (Down) sekä kaikkien taskuvarkaiden kuningas, Robert Agar (Sutherland). Huddleston & Bradfordin pankin herrat Trent & Fowler eivät voi edes villeimmissä kuvitelmissaan aavistaa suunnitelmaa.
Yksi Kultajunan miellyttävimmistä puolista on sen historiallinen puoli: on sanomattakin selvää, että elokuvan visio olisi naurettava nykyisessä tietoyhteiskunnassa. Mutta silti rikosorganisaattori Piercen juonissa neljän piilotetun avaimen löytämiseksi ja kahden 250-kiloisen kassakaapin läpäisemiseksi on asennetta, jota vaikkapa nykypäivän Ocean’s Eleven -uusiofilmatisoinneissa ei ole.
Kultajuna tuksuttaa eteenpäin tasaisen varmasti kuin brittiläinen höyryjuna: välillä häiritsevää savua tulvii katsojan silmille, mutta varsinkin tunneleiden kohdalla meno on jännittävää. Draamaseikkailun joukossa on hieman veijaritarinointia, ja Jerry Goldsmith vastaa tasaisen hyvästä scoresta. Taitava pääosakaksikko kruunaa stoorin.
”Damn thieves, they are everywhere!” – Edward Pierce aka John Simms, 1855
