Harry Harrison taitaa nopsalukuisten ja rouhevasti hauskojen tieteistarinoiden kirjoittamisen. Tässä mielessä onkin sääli, ettei miehen tuotannosta ole elokuvattu kuin yksi ainokainen rustaus, joka sekään ei sitten – yleisen mielipiteen mukaan – lukeudu heebon parhaimmistoon. Harrisonin Make Room! Make Room! ei päätynyt filmille sellaisenaan, vaan elokuvaa varten sen henkilöitä vähennettiin ja asetelmia muutettiin. Lopputulos jättää edelleen toivomisen varaa.
Soylent Green yrittää olla sekä jämäkkä tieteistrilleri että varoittava tulevaisuusvisio. Jossakin moosesmaisen jäyhyyden ja schwarzenneggermäisen (sic!) karskiuden välillä tasapainoileva Charlton Heston kuljettaa leffaa eteenpäin tylyn näköisenä. Hänen hahmonsa on poliisityölleen ympärivuorokautisesti omistautunut Robert Thorn. Hämärän tullen mies jäljittää murhaajia, päivänvalossa taas päivystää ruokamellakoissa. Ihmiset ovat myrkyttäneet maansa ja kasvihuoneilmiö korventaa kamaraa. Kaikki on kurjasti. Korruptio kukoistaa, köyhiä riittää kasoiksi asti ja nätit tytöt on esineellistetty huonekalujen tasolle. Kokonaisuus on todellakin hyvin kaukana kaikesta siitä, mistä Harry Harrison kirjoitti.
Hestonista ei yksinkertaisesti ole leffan sankariksi. Vikaa tietysti on hahmossakin. Koko jäpikkä on niin avuton kamppailussaan yhteiskunnan vihollisia vastaan, että ihmetyttää, miksi leffassa edes yritetään tehdä hänestä jonkinlaista puolijumalaa. Tekijät eivät selvästikään ole olleet yhtä mieltä siitä, kuvatako realismilta tuoksahtavaa tulevaisuusvisiota vai yksinäisen taistelijan seikkailuja. Niinpä välillä Heston näyttäytyy bondmaisena naissankarina, välillä tyylittömästi pukeutuvana perusjeppenä ja välillä miehenä, jolla vissiin olisi jotain tärkeää sanottavaa, jos joku viitsisi kuunnella. Kaikkea muutakaan ei nähtävästi ole yhteisen suunnittelupöydän ääressä mietitty loppuun asti. Jos sankari kuulostaa tyhmältä (eihän toiminnan mies kirjoja ehdi päntätä) kuin purjo korvassa, on häneen vaikea suhtautua ihailevasti. On toki fiksua antaa sankarille kaveriksi Kirjaksi nimitetty kirjaviisas, mutta kovin paljon ideasta ei apua ole. Pahimmillaan tämä Edward G. Robinsonin esittämä älykkö saa Hestonin näyttämään entistäkin hoopommalta. Se on tosin hyvä juttu Robinsonille, joka sai näin heitettyä tälle ulottuvuudelle hyvästit kunnialla.
Soylent Green ei ole perusteellisen kehno tekele, jos otetaan huomioon se, että leffa antaa hälyttävän esimerkin siitä, millainen väärien arvojen harhauttama yhteiskunta voisi lopulta olla. Jos kokonaisuutta ei olisi rakennettu niin pitkälle Hestonin hahmon varaan, leffa voisi olla jopa keskivertoa parempi. Nyt katsojalle jää rainasta vähän sama maku kuin leffassa niille poloisille, jotka eivät saaneet viikoittaista soylent-annostaan.
