Chuckyn morsian on 80-luvulla syntyneen kuuluisan kauhuelokuvasarjan neljäs (ja paras) osa. Vuodet ovat vierineet sitten ensimmäisen leffan ja tällä kertaa Chuckyllä on jopa apunaan ”ihana” morsiannukke Tiffany. Voi kuinka sööttiä…
Kaikki saa alkunsa, kun pölvästi poliisisetä erehtyy vohkimaan todistusaineistosta pienen viattoman nuken, joka on seisonut pölyn peitossa jo kymmenisen vuotta. Hän ei satu tietämään, että nuken sisällä asuu kuolleen murhaajan sielu. Ruudun toitottaessa vanhaa viisautta ”uteliaisuus voi olla kuolemaksi”, veitsenheiluttajaiset käynnistyvät ja kurkkua leikataan kuin pienimuotoisissa salaattikekkereissä. Silti kunnon splattermenoon leffa ei ylly, vaan roiskii ruudulle enemmän omaa kieroutunutta huumoriaan kuin verta.
Lisäpontta tarina saa, kun paloina oleva Chucky-nukke joutuu ex-tyttöystävä Tiffanyn (Tilly) käsiin ja tämä aikoo taioin herättää Chuckyn henkiin. Ja ainoana motiivina on kihloihin pääsy kuolleen kuminuken kanssa – kreisiä! No Chuckylla on omat näkemyksensä naima-aikeisiin ja lopulta hän päätyy itsensä kokoiseen tyttönukkeen, joka myös yllättäen tottelee nimeä Tiff…
Varsinainen tarina kertoo nuoresta parista ja näiden karkumatkasta naimisiin. Harmi vain, että pari nukenkokoista ja Bamballan sydäntä metsästävää kuokkavierasta muuttavat häämatkan suh’koht’ veriseksi. Jessestä (Stabile) ja tämän seksikkäästä tyttöystävästä (Heigl) kasvaa Bonnien ja Clyden veroinen legenda ja häämatkasta roadmovie.
Chuckyn morsian ei yritäkään esittää mitään liian monimutkaista, liian naurettavaa tai liian shokeeraavaa. Ronny Yun ohjaama ja Chucky-mies Don Mancinin käsikirjoittama raina tarjoaa kaikkia sopivina annoksina vuorotellen ja liikuttaen tunteita inhosta naurunpurskahduksiin. Jenny Tilly on leffan kantava voima niin yltiöblondina Tiffanyna kuin tämän kaimanuken äänenäkin. Jenniferin vieno ääni vie morsionuken uuteen ulottuvuuteen. Brad Dourif on mies Chuckyn äänen takana kuten ennenkin. Nuoripari saattaa vähän takellella osassaan, mutta hehkeää Katherine Heigliä on ainakin ilo katsella. Ja ovathan heidän taitoluistelijahomo- ja poliisiystävänsäkin hauskoja siihen asti, kunnes ärsyttävät tappajanukkea.
Chuckyn voima piilee etenkin Mancinin käsikirjoituksessa, joka on täynnä pikimustaa huumoria. Vuosien tauon jälkeen ”Hei olen Chucky, leikitäänkö?” kuulostaa pirullisen hyvältä ja kun sivussa haetaan fiiliksiä Bride of Frankensteinista, on laatu taattua. Musiikkiaosastolta löytyy meneviä rockralleja, mm. Rob Zombie kiskaisee introbiisin. Läpät murhien välissä ovat elokuvan toinen voimavara: huumehemmon ” Rude fuckin’ doll.” ja nukkejen yhteinen kondomikeskustelu ovat parhaasta päästä. Eikä edes swedish meatballseja unohdeta.
Eli ei suosituksia kokoperheen yhteisiin iltoihin, mutta tummempaa huumoria kaipaaville Chuckyn morsian ei ole yhtään pöllömpi valinta. Leffa omaa ainakin tällä suunnalla jonkinmoista kulttiasemaa. Mielenkiintoista nähdä mitä juuri valmistunut viides osa tuo tullessaan.
PS. Leffan loistavaa parodia-asetelmaa pönkittää se, että niin Michael Myersin ja Jasonin maskit, Freddyn hansikas kuin myös Leatherfacen moottorisaha vilahtavat ruudussa. Psykon suihkukohtauskin saa uuden esitystavan.
