Vuonna 1960 tämä pätkä oli vielä niin kuuma, että se oli Suomessa kiellettyjen listalla. Älä luota muukalaiseen on gangsterileffa. Siitä tavallaan kielii jo alkukohtauskin, jossa miespolo ajaa verissään päin pylvästä. Elokuva kertoo, miten siihen pisteeseen päädyttiin.
On 1910-luku. Tuntematon nainen synnyttää pojan ja kuolee. Sitä ennen hän ehtii kähisemään kuuluville nimen pojalleen. Francis Kaneksi (Barrymore) ristitty poika varttuu kristillisessä kurissa ja nuhteessa, jota tarjoaa paikallisen orpokodin pappi. Poika hankkii rahaa kengänkiillottajana. Kun kulmakunnan pelätyin gangsteri, Silk Fennelli, tarjoaa popoaan pojun klanssattavaksi, tämä on onnensa huipulla. Francis tahtoo olla joskus yhtä arvostettu kuin Fennelli.
Elokuva on mustavalkoinen, mutta vain teknisesti. Päähenkilöstä on kirjoitettu ristiriitainen mykkyrä, joka toisaalta suojelee heikompiaan – kuten Steve McQueenin esittämää nörtihköä juutalaista – mutta toisaalta hän taas on valmis tekemään kunnianhimossaan melkein mitä tahansa. Pelätty gangsteri Silk ei myöskään ole yksiselitteinen hahmo. Hänen vaikutusvaltansa ilmenee lähinnä vain eri hahmojen puheista. Kuvissa mies esitetään kohtalaisen miellyttävänä tyyppinä. Tämä esitystapa on moninkertaisesti tehokkaampi kuin sen verinen vaihtoehto – ainakin, kun kysymyksessä on tämän ikäinen leffa, joka muutenkin kärsii vanhahtavasta ilmaisusta. Esim. McQueeniä se ei kuitenkaan pidättele olemasta yhtä hot ja nautittava kuin vuosia myöhemmin Bullittissa. Sama ei päde pääosassa patsastelevaan John ”Drewin isä” Barrymoreen.
Älä luota muukalaiseen käsittelee myös uskontokysymystä. Juutalaisia vainotaan, vaikka ollaan Amerikassa. Asenteet ja ajatukset aiheesta näytetään leffassa kuin kuvakirjan sivuilla. Mälsä kertomiskeino, mutta katsojallekin annetaan onneksi tilaa miettiä asioita itse.
Kokonaisuutena ÄLM(äke) näyttää suurin piirtein sellaiselta kuin aihepiiriin kuuluvalta leffalta voi odottaa. Katuja, äijiä, kortinpeluuta, puhuvia nyrkkejä ja tulikeppejä. Jos tunkkaiseksi käyneet dramaturgiset ratkaisut jaksaa sulattaa (ts. 1950-luvun leffat ovat sinusta jees, vaikka ne joskus voivatkin tuntua ihan pökkelöiltä), eikä sisällön tai henkilöhahmojen järkevyydellä ole niin väliä, tämä on ok-viihdettä.
