Suomalainen elokuva on kriisissä ja Kaurismäen Aki ainoa pelastaja. Näin moni elokuvaharrastaja ajattelee, mutta ei se tilanne ihan noin ole. Matti Ijäs osoittaa kerta toisensa jälkeen, että kyllä Suomessakin osataan tehdä hyviä elokuvia. Hänen teatterilevitykseen tehdyt elokuvat ovat olleet toki hienoja tekeleitä, mutta ne eivät pärjää vertailussa hepun TV-filmeille. Ijäs osaa kuvata hyvin eri ikäluokkien elämää. Hän on tehnyt elokuvia nuorten miesten reissuista, keski-iän vaikeudesta ja lasten kokemasta maailmasta. Nyt Ijäs palaa legendaarisen Painija-elokuvansa teemoihin vanhuskuvauksella Pala valkoista marmoria, joka on kaikin puolin Ijästä tyypillisimmillään.
Pääosassa ovat Ossi ja Nelly, parhaat päivänsä nähnyt pariskunta. Elämäänsä kyllästynyt Ossi lähtee matkalle ottamaan elämästä kaiken irti ja paikatakseen tekemättömiä asioita. Tästä hämmästynyt Nelly lähtee myös harharetkelle, mikä johtaa poliisiasemalla käyntiin. Samalla kun ystävällinen poliisisetä ajaa Nellyä kotia päin, niin Ossi yrittää ottaa takaisin hävittyä aikaa.
Pala valkoista marmoria tuo hyvin esille Ijäksen näyttelijäohjauksen taidon, sillä hän saa melkein aina puristettua loistavista näyttelijöistä kaiken irti. Tällä kertaa Lasse Pöysti on hienossa vireessä huomion kipeänä Ossina. Pöysti tulkitsee elämän kokemuksen tuomalla vakuuttavuudella hyvin kirjoitettua hahmoa. Pöystin loistavuudesta huolimatta Nellynä nähtävä Eeva-Kaarina Volanen ei ole sen huonompi. He vetävät ehdottomasti elokuvan parhaat suoritukset, mikä johtuu täydestä omistautumisesta roolihahmolle. Ijäksen tapaan myös sivuosissa nähdään mainioita hahmoja ja hyviä suorituksia, kuten Sulevi Peltolan tulkitsema konstaapeli Toriseva.
Pala valkoista marmoria on kuin Suomen oma About Schmidt. Se on samalla tavalla katkera ja pessimistinen kuvaus vanhenemisesta, nuoruuden virheistä ja elämisen ainutkertaisuudesta. Mukana on paljon hyvää komiikkaa ja hienosti rakennettua tunnelmaa. Tunnelma huokuu eilisen muistamisen haikeutta ja arkista hälinää. Kerronnan tempo on perusteellisen rauhallinen, mutta tylsää tämän parissa ei tule. Kesto on hyvin lyhyt (vähän päälle tunnin), mutta siinä ajassa ehtii paljon tapahtua. Kari Sohlbergin maine Suomen parhaimpana elokuvaajana ei ole turha, kun katselee hienoja maisemakuvia Suomen kesästä. Miinusta tulee osittain kankeasta dialogista, mutta se muuttuu sujuvammaksi elokuvan päästessä kunnolla käyntiin. Hahmojen väliset keskustelut pitävät sisällään lopulta aika mainioita heittoja. Kokonaisuus on varsin iskevä ja ajatuksia herättävä. Ossin ja Nellyn elämänmakuisille matkoille tekee mieli palata vielä uudestaankin.
