Nykyisin on parempi ettei odota mitään, vaikka leffan nimilista sisältää Robert De Niron. Herran uraan mahtuu suorituksia jotka ovat suveereeneja suorituksia, ja toisaalta floppeja joihin ei uskoisi noilla meriiteillä vajoavan. The Fan sijoittuu De Niron uran roolisuorituksissa keskivaiheille. Jotain Cape Fear -tunnelmaa oli tavoiteltu, mutta siihen ei ylletä. Taksikuskista on turha puhua tämän leffan yhteydessä. Tietty Tony Scottilla ohjaajana on oma osansa lopputulokessa, mutta puolivillaisuus pätee myös De Niron kohdalla. Mutta kuten sanottua, kun ei odota mitään leffa puoltaa paikkaansa.
Wesley Snipes leffan baseball-sankarina, on mitä hän on yleensäkin. Machoilu kuuluu asiaan, tosin The Fanissa ukko malttaa mielensä, eikä käytä besismailaansakaan kuin pallon lyömiseen. Snipes pysyy kuosissa ja jotain tarinan mukana kehittymistäkin on havaittavissa.
Tarina sinänsä on sijoitettu umpijenkkiläiseen urheilumuotoon, mutta kai sen voi yleistää muihinkin valtalajeihin. Ei tarvitse olla baseballguru, että ymmärtää juonen.
Homman ydin on De Niron esittämässä fanaattisessa baseballkatsojassa, joka on valmis tekemään mitä tahansa jotta omat toiveet toteutuisivat. Unelmien joukossa on oman lapsen urheilumenestys. Fanin ratas sylttää lopullisesti kun töistä tulee lapikasta ja vaimokin on kengittänyt ukon taipaleelle. Kaiken kukkuraksi lempparipelaaja ei osu palloon.
The Fan menettelee siinä ohessa. Tunnelma olisi voitu tehdä vieläkin ahdistavammaksi, vaikkapa Fincherin tyylisesti. Taisi vain luovuuden realiteetit tulla vastaan kolmikolla Scott-Snipes-De Niro.
