Huhhuh, olipas ahdistava pätkä. Ohjaajana toimiikin mestari Polanski eli jotain tämänkaltaista oli odotettavissakin. Tylsän alun jälkeen rupeaa Polanski tiivistämään tunnelmaa huimaan tahtiin, eikä katsoja voi paeta minnekään. Jos hän painaa stop-nappulaa, niin häntä jää aivan liikaa vaivaamaan asia. Jos hän kuitenkin kestää lopputeksteihin saakka, niin on sekin minusta jo aika kunnioitettava teko (eli hyvä minä!). Yö ei tunne armoa on nimittäin sen verran henkisesti raastavaa tavaraa, että harva kollega pystyy samaan. K-18 -merkki olisi enemmän, kuin paikallaan. Vaikka teos ei olekaan kovin väkivaltainen, niin se sisältää kuitenkin paljon henkistä väkivaltaa, enkä sen vuoksi monelle tätä suosittelekaan.
Joku filmin nähnyt voi nyt varmasti sanoa, että Thoke liioittelee pahemman kerran, mutta minä näen asiat näin, ettekä te voi pahemmin vastaan sanoa (nänänänänännää). En mielestäni ole kovin herkkä katsoja (käsittäköön käsitteen jokainen omalla tavallaan), mutta nyt minäkin melkein aloin voimaan pahoin. Toisaalta tarina tarrautuu sinuun sellaisella otteella, ettet voi päästä siitä mitenkään irti. Järkyttynyt ilme on vielä parin tunnin jälkeenkin naamalla.
Leffa olisi varmaan parhaimmillaan, jos juonta ei kovinkaan tarkaan tiedä ja tuon takia selitän sen vain hyvin lyhyesti. Kannatan myös sitä, että he, ketkä haluavat katsoa joskus tämän leffa, niin jättäisivät tämän lukematta. Kerron sen kuitenkin nyt, mutta hyvin lyhyesti: Paulina (Weaver) on saanut kokea vuonna 1977 kauhun hetkiä. Aikaa on siitä kulunut jo yli 15 vuotta ja Paulina elelee onnellista elämää yhdessä miehensä Gerardon (Wilson) kanssa. Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä menneisyyden kauhut kurvaavat kuitenkin Paulinan kotipihalle…
Alkuun leffa ei oikein sytyttänyt, mutta kyllä pian alkoi tapahtumaan. Tämä psykologin trilleri edustaa lajityyppinsä laadukkainta osasto, vaikka on niitä parempiakin nähty. Tapahtumapaikka rajautuu melkein kokonaan vain Paulinan ja Gerardon taloon ja idea toimii. Tunnelma on hyvin tiivis, eikä katsojaa päästetä vähällä. Kyllästymisen hetkiäkään ei ole havaittavissa alkua lukuunottamatta.
Koska näyttelijät ovat tässä todella tärkessä osassa, niinpä kyllä kai niitä suorituksiakin on pakko vähän kehaista. Sigourney Weaver on ennenkin osoittanut minulle, että osaa näytellä, eikä hän pettänyt luottamustaan nytkään. Puolestansa aviomiestä näyttelevä Stuart Wilson oli minulle ennestään aika tuntematon tapaus, eikä hän yhtään hassumpi näyttelijä olekaan, mutta jää silti ehdottomasti Weaverin ja Kingsleyn varjoon. Ketä Ben Kingsley sitten näyttelee? Hän näyttelee tällä kertaa leffan pahista, joka ei ole mikään kovin kiltti mies, mutta jos haluatte tietää jotain enemmän tyypistä, niin katsokaa leffa. Roolisuorituksesta kuitenkin sen verran, että hyvä oli. Kingsley oli suorastaan loistava, mutta jos tahdot tietää hänen loistavuudesta lisää, niin katso tämä leffa.
Vaikka olen puhunut näin paljon hyvää tästä elokuvasta, niin kuitenkin lopputekstien pyöriessä ruutuun ajattelin näin: “Tässäkö tämä sitten oli?” Kuitenkin mainio pikku trilleri, joka kestää katselukerran tai jopa toisenkin (kyllä kolmaskin voisi mennä joskus vuosia myöhemmin). Kaipa tätä hyvänä viihteenä voisi tarjota, mutta tämä on kuitenkin astetta rankempaa viihdettä (jos tätä edes viihteeksi voi kutsua), että varautukaapa siihen. Muutama ajatuksiakin herättävä juttukin oli mukana eli ei niitä aivoja ihan narikkaan kannata heittää. Polanskin faneille varmasti nannaa. Kyllä heppu on loistava ohjaaja, näyttelijätkin osaavat heille annetun työnsä ja käsikirjoituskin on hanskassa, mutta se viimeinen silaus kuitenkin puuttuu. Suosittelen joka tapauksessa ja piste.
