On vuosi 1969. Tapahtumana Rauhan festivaalit ja paikkana Kanadan Toronto. Paikalle on kerääntynyt väkeä vaikka muille jakaa ja lavalle astelee tähtiä tuon tuosta, mutta kuitenkin kaikki odottavat vain yhtä: John Lennon esiintyy show’ssa ensimmäisen ja ainoan kerran yhtyeensä Plastic Ono Bandin kanssa, jossa hänen lisäkseen soittavat Creamin Eric Clapton, Yoko Ono, Alan White ja Johnin saksalainen ystävä Kaus Voorman. Tunnelma oli niin katossa, että D.A. Pennebakerin oli aivan pakko tehdä tästä show’sta taltionti, joka kuuluu joka tapauksessa kulttuurihistoriaamme.
Täytyy sanoa, että Johnnyllä on kyllä hemmetin kovat lämppärit! Lavalla käyvät yleisöä kiljuttamassa Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Little Richard ja Bo Diddley. Lennon teki unelmastaan totta ja sai esiintyä lapsuutensa tähtien kanssa samassa konsertissa. Ja hienoa show’ta nuo klassikkorokkarit pitävätkin, ei käy kieltäminen.
Illan edetessä John bändeineen astelee lavalle ja laulaa luikauttaa seuraavat kappaleet:
# Blue Suede Shoes
# Money (That’s What I Want)
# You Make Me Dizzy Miss Lizzy
# Yer Blues
# Cold Turkey
# Give Peace A Chance
Jonka lisäksi Yoko Ono tahtoo vielä esittää kaksi kappaletta:
# Don’t Worry Kyoto (Mummy’s Only Looking For Her Hand In The Snow)
# John, John (Let’s Hope For Peace)
Plastic Ono Band ei ollut kertaakaan harjoitellut tätä keikkaa, mikä näkyy siinä, ettei homma tunnu olevan niin ammattitaitoista kuin ehkä odottaisi, mutta entäs sitten? Tunnelma on korkealla, yleisö tykkää ja John laulaa ja pitää hauskaa; eikä katsoja pääse kyllästymään! Tosin siihen ei muutenkaan olisi vaaraa, keikka nimittäin jää harmillisen lyhyeksi. Muutaman ekstrabiisin olisivat vielä voineet vetää, niin olisi kaikki tarpeet tulleet tyydytettyä.
Plastic Ono Bandin biisit ovat lonkalta vedettyjä, mutta hyviä vetoja jokatapauksessa. Lennonin tyyli kyllä puree yksinkin Beatles-klassikoissa “Yer Blues” (joka toisaalta oli kyllä nimen omaan Johnin biisi) “Dizzy Miss Lizzy” ja “Money”, jonka lisäksi mukana ovat jostain syystä rock-klassikko “Blue Suede Sues”. Mukana on kahden mainion biisin ensiesitys, “Cold Turkeyn” ja “Give Peace A Change”, jonka kaltaiseen hienoon biisiin olisin suonut show’n päättyvän ennen kuin Yoko Ono pääsi kiekumaan pari järkyttävää vetoaan.
Teknisesti levy ei ole mitään parasta A-luokkaa. Ääni on kyllä hyvä, mutta kuvassa on paikoin rakeisuutta ja epätarkkuutta. Muutenkin kokonaisuus tuntuu halvalla kyhätyltä ja perinteiseltä.
Kokonaisuutena kyseinen pätkä on hieno taltiointi keikasta, joka olisi saanut olla pidempi. Jos John uppoaa, et voi olla välttämättä. Mikään parhaista parhain keikkataltiointi kyseessä ei ole, joka johtuu enemmänkin keikan laadusta kuin taltioinnista, mutta minä pidin tästä. Toronton tunnelmaa on nimittäin pakko päästä maistamaan!
nimimerkki: Sano mitä sanot
