Erittäin tuottelias ohjaaja-tuottaja Roger Corman teki 60-luvun alussa sarjan Edgar Allan Poen kirjoituksiin perustuvia elokuvia. Käsittelyssä oleva [I]Kuilu ja heiluri[/I] ottaa lähdenovellista sen kuvaileman kidutus- ja teloituslaitteen ja laajentaa tarinaa aika paljon. Itse asiassa niin paljon että voi huoletta sanoa sen olevan täysin omalaatuinen ja kyseinen sovitus- ja laajennustyö on Richard Mathesonin käsialaa.
Varsinainen tarina sijoittuu luonnollisesti pahaenteisen menneisyyden omaavaan linnaan mitä asuttaa melkoinen seurakunta. Linnaa isännöi ja tarinan päähenkilönä Don Nicholas Medina (Vincent Price), joka on melkoisen poissa tolaltaan Elizabeth-vaimonsa (Barbare Steele) yllättävästä poismenosta ja paikalle saapuu myös Nicholaksen lankomies Francis Barnard (John Kerr) ja sinne on jo saapunut Nicholaksen oma sisar Catherine (Luana Anders) ja luonnollisesti lääkäri Charles Leon (Anthony Carbon) ja sekalaista palveluskuntaa. Juoni on täynnä käänteitä, yllätyksiä ja paljastuksia ja loppua ei ole helppo arvata. Sanottakoon että nimi-instrumentti liittyy siihen, mutta vähemmän hurmeisessa hengessä. Sanottakoon että paha saa ansionsa mukaan.
Corman ohjaa Mathesonin tarinaa sen vaativalla ylenpalttisuudella ja näyttävyydellä. Visuaalista karkkia on luvassa runsaasti ja tunnelmaa Corman rakentaa kaikilla tehokeinoilla joita genreen ja budjettiin mahtuu ja niitä on paljon.
Vincent Price on luonnollisesti pääroolissa ja vaikka hänen suorituksensa on melkoisen ylinäyttelevä on se myös erittäin maukas. Price kieputtelee ylinäyttelymittarinsa paatokselliseen murheeseen, mieltä musertavaan terroriin ja lopulta vakuuttavan kolkkoon verenhimoisuuteen. John Kerr on kylläkin harmillisen puinen. Barbara Steele on suorastaan hätkähdyttävä lyhyessä roolissaan Nicholaksen vaimona ja se riittäköön maininnaksi. Näyttelijät ovat pääasiassa tasalaatuisia, eli eivät törki ärsytyskynnystä liikaa, mutta eivät myöskään loista. Paitsi Price ja Steele, mutta se onkin ymmärrettävää.
Mikään suuri elokuvataiteen klassikko ei kyseessä ole, mutta Corman ohjaa Mathesonin tarinaa täysin riittävällä ammattitaidolla ja saa sen toimivaksi elokuvaksi.
