On kyllä sinäänsä sääli, että kovin montaa filmatisointia ei ole Peter Straubin teksteistä kyhätty, sillä tämä varsin loistava kauhukirjailija on jotenkin aina jäänyt ikävällä tavalla yleensä sellaisen nimen kuin Stephen Kingin varjoon, mikä erityisesti näkyy filmatisointia määrässä; Kingin teksteistä on tehty kymmeniä (ellei peräti satoja), Straubin teksteistä vain tämä ja [movie]Kummitusjuttu[/movie]. Mutta jälkimmäisen vuoro sitten ajallaan, nyt luvassa lyhytkäinen arvio Straubin Julia -kirjaan perustuvasta elokuvasta, joka aikoinaan teatterilevityksessä esiintyi suomennoksella Noidankehä, mutta nykyisellään Julian painajainen -nimellä.
Julia Lofting (Mia Farrow) on kovia kokenut nainen, joka on vastikään menettänyt kouluikäisen tyttärensä Katen tapaturmassa, mikä on ajanut hänet ottamaan reippaasti etäisyyttä mieheensä Magnukseen (Keir Dullea) hankkimalla itselleen uuden kodin. Itsepäinen Magnus tosin osoittaa pakkomielteistä halua saada Julia muuttamaan takaisin luokseen ja Magnuksen sisar Lily (Jill Bennett) luonnollisesti yrittää Julian hyvänä ystävänä maanitella Juliaa tekemään niin, mutta onneksi Julia saa myös lohtua vanhasta perhetutusta Markista (Tom Conti). Siltikin talo, jonne Julia on muuttanut, alkaa heijastelee Julian elämään varsin erikoisella tavalla paljastaen ennennäkemättömiä voimiaan, etenkin saaden Julian näkemään jatkuvasti mystisen vaaleatukkaisen, Katea muistuttavan tytön, jolla on jokin yhteys Julian uuteen kotiin.
Ohjaaja Richard Loncraine loihtii Juliasta mukavan tunnelmallisen teoksen kuvauksellisuudellaan ja paikoittain lähinnä jännitysdraaman oloinen sovitus tuntuu pääsevän ihan kivasti kauhun äärelle, joskin melko vaatimattomasti. Erityisesti melankoliseen fiilikseen päästään Colin Townsin luoma soundtrackin myötä, johon kuuloelimeni rakastuivat välittömästi. Harmi kyllä, kauhun saralla erilaisten hahmojen kokemat kuolemat eivät anna kovin suurta tyydytystä, sen verran vähän ja vaatimattomasti niitä käytetään.
Mia Farrow vetää koko elokuvan varmimman suorituksen, vaikkakin en voinut olla välttymättä tunteelta kuin olisi katsonut toista Rosemaryn painajaista, sen verran yhtäläisen oloiselta tuntui. Muista näyttelijöistä vain Keir Dullea ja Tom Conti erottuivat jokseenkin edukseen, mutta Dullean hahmo jää etenkin kirjaan verraten liian vähän käyttöön, mikä oli sinäänsä harmi.
Muutoin sanoisin näin lyhytkäisesti: mukavan tunnelmallinen, turhan vähälle huomiolle jäänyt kauhudraama, jonka ainoat ongelmat ovat melkein pieniksi kauneusvirheiksi luokiteltavissa. Jos kaipaat kevyeen melankolista teosta ilman yliampuvaa verenvuodatusta ja överiä juonikäänteitä, tämä on varmasti sitä mitä etsit, mutta mitään kuolematonta mestariteosta ei välttämättä kannata lähteä ensitöikseen otaksumaan.
