Kauhuelokuvan skeneen on ilmeisesti yhä juuttunut olettamus siitä, että pikkulapset ovat oikeanlaisella scoremusiikilla automaattisesti pelottavia – tai näin voisi päätellä ainakin Jaume Collet-Serran Ottolapsesta. Tässä filkassa on nimittäin kaikki juonesta lähtien roiskittu siihen malliin, ettei tunnelmasta välity edes yrittäminen.
Ottolapsen tapahtumat käynnistyvät, kun traumasta toipuva perhe päättää adoptoida lapsen. Guitar Hero –koukkuuntunut teini Daniel ja kuuro pikkutyttö Max saavat siskokseen englantia venäläisellä aksentilla turisevan Estherin. Esther on… täydellinen, joten jokin on varmasti pielessä. Asetelma on tuskin persoonallisuudesta koskaan haaveillutkaan, ja mielenkiintoiseksi tarina koituukin vasta loppumetreillä, jolloin kaikki vähänkään uskottavat mahdollisuudet käsitellä sinänsä kiehtovaa juonenkäännettä on jo ehditty vesittää. Kerrontaa siivittävät kauttaaltaan raivostuttavat epäuskottavuudet.
Pelottavaksi tarkoitetun leffan tasoa voisi usein mitata vaientamalla sen musiikit. Jos Ottolapsesta poistaa äänipiikit ja niiden myötä lukemattomat feikkisäikäytyskohdat, käy tunnelma epäilemättä poikkeuksellisen pitkästyttäväksi. Toisinaan kohtaukset lipsuvat jo tahattoman koomisuuden puolelle; kuvitelkaa ”Omen” yhdistettynä ”Silent Night, Deadly Nightiin” ilman camp-arvoa, niin saatatte päästä melko lähelle Ottolasta. Visuaalinen ilmekin tuntuu kauttaaltaan halvahkolta, vaikka tuotannon takana on Warner Bros leonardodicaprioineen päivineen – epäonnistunut tehokeinoko?
Jotain positiivistakin pätkässä on: 12-vuotias Isabelle Fuhrman suoriutuu nimiroolista miltei loistavasti. Sopii vain toivoa, ettei nuoren näyttelijättären tasosta kauas jäävä elokuva anna hänelle kauhugenren leimaa otsaan pitkäksi aikaa. Kävi miten kävi, Fuhrmanin voiminkin Ottolapsi sietää kertakatselun vain hädin tuskin. Jaume pliis, jätä elokuvakulttuuri rauhaan ja palaa musavideoihin.
