Elokuvia markkinoidaan nykyisin niin näyttävästi ja lukuisin trailerein, että niistä ehtii hypettymään halutessaan vähintään useita kuukausia ennen ensi-iltaa. Joskus liian innolla odottaessa elokuva voi osoittautua pettymykseksi. Jos taas vastaan tulee elokuva, jonka mainosrundilta ja ennakkotiedoilta on välttynyt täysin, voi kokemus olla erityisen yllättävä – parhaimmillaan jopa unohtumaton.
Toimintaleffoista tunnetun Antoine Fuquan ohjaama Southpaw ei ehkä ole unohtumaton, mutta allekirjoittaneeseen se täräytti odottamattoman vasemman koukun. Ennen elokuvaa kun olin nähnyt ainoastaan julisteen, jossa karjuu hikisenä kovassa tikissä oleva Jake Gyllenhaal. Mies esittää elokuvassa uransa huipulla olevaa nyrkkeilijä Bob Hopea, jolla on taustatiimissään tukensa antava perhe ja uskollinen manageri. Kuten arvata saattaa, leveä elämä voi pienen lipsahduksen takia kääntyä traagisin seurauksin alamäkeen. Pohjalta ainoa tie on ylöspäin.
Juonesta on turha kertoa perusideaa enempää, koska katsoja tietää mitä nyrkkeilyleffalta voi periaatteessa odottaa. Kyllä, mukana on lajityypille uskollisesti treenausmontaasi ja suuri loppuottelu. Southpawin vahvuus piilee kuitenkin siinä, mitä tapahtuu otteluiden välissä. Katsojaa liikuttavin kamppailu käydään päähenkilön fyysisiä ja psyykkisiä kolhuja ottaneessa pääkopassa, vaikka Rocky -elokuvien tapaan leffalla on myös oma ylimielinen ja ylivertainen “pahiksensa”.
Maallikon silmin nyrkkeilykohtaukset tuntuvat käsinkosketeltavan aidoilta, eivätkä häijyt maskeeraukset lievennä vaikutelmaa. Jake Gyllenhaalin turvonneita ja verisiä kasvoja on inhottava katsoa. Gyllenhaalin upea suoritus todistaa viimeistään nyt miehen olevan muutakin kuin “se Donnie Darko”. Nightcrawler -elokuvan laihaa luihua ei uskoisi samaksi mieheksi, kuin Southpawissa nähtävä, lähes kuin oikeasti vuosia tällejä ottanut sekava sössötäjä. Kankaalla heiluvaa nyrkkeilijää katsoessa ei tule ajateltua edes koko näyttelijää, sillä niin tunteella mies heittäytyy hahmoonsa. Gyllenhaal on se juttu, mikä tekee Southpawista erityisen onnistuneen elokuvan.
Sivuroolissa vaikuttaa Hopen valmentajaa tulkitseva Forrest Whitaker, jolla on omat ongelmansa ojassa. Lohduttomuuden keskelle valonpilkahduksen tarjoaa Hopen tytärtä valloittavasti esittävä Oona Laurence, joka on lapsinäyttelijäksi hyvin luonteva. Kautta linjan laadukas näyttely on teoksen kantava voima, joka anteeksiantaa pakolliset kliseet ja juonen velttoutumisen loppua kohti. Viimeinen mittelö ei kipristele vatsanpohjaa ihan samalla tavalla kuin lajityypin esikuviensa.
Elokuva muistuu mieleeni varmasti pitkään, sillä se sai minut täysin odottamatta ja yllättäen puhkeamaan teatterissa kyyneliin. Eikä sitä muuten tapahdu kovin herkästi. Siis hikisessä nyrkkeilyelokuvassa, miettikää nyt! Ei liene lainkaan liioiteltua sanoa Southpawia tunteelliseksi täystyrmäykseksi.
