Cubic – uuden maailman kapinalliset on jälleen yksi osoitus Christian Balen loistavuudesta ja muuntautumiskyvystä. Vaikka Batmanina Bale oli jopa hieman kankea, niin silti hän on ollut mukana monessa 2000-luvun merkittävimmissä teoksissa: American Psychossa sekopäisenä narsistiherrana ja Machinistissa muistojen näännyttämänä työläisenä. Cubicin kohdalla sama loistavuus jatkuu, Bale esittää tulevaisuuden tunteettoman yhteiskunnan työntekijää, pappi John Prestonia. Tuimakatseinen mies ottaa yhteiskunnallisen pohdinnan keskellä mm. tuijotuskisan Mona Lisan kanssa, ennen kuin ko. teos palaa alkutekijöihinsä. Moni muukin saa kokea terävän katseen piston ennen loppuaan.
Elokuvana Cubic edustaa selkeästi synkkien tulevaisuudenkuvien maalailua. Kolmas maailmansota on vienyt ihmiset aikaan, jossa ei ole tunnetta. On vain lauma Prozium-huumeella huumattuja ihmisiä, suorittamassa elämäänsä kuin rangaistusta. Ei rakkautta, ei kosketusta, ei yksilönvapautta, ei lämpöä. Vain kylmä, hajuton ja mauton ympäristö valmiina teloittamaan elämäniloa aistivat. Niinpä kun John Preston eräänä aamuna rikkoo lääkeampullinsa ja katsoo maailmaa inhimillisyyden kanssa, ei mikään ole enää ennallaan. Koko illuusio täydellisestä maailmasta lyö vasten kasvoja.
Cubicin miljööt on tehty/kuvattu hienosti. Itse keskukset ovat elottomia, aivan kuin katselisi sairaalassa kuolinvuoteen vieressä nököttävää juuri desinfioitua pöytää. Tuntisi vain inhottavan hajuttoman hajun ja jollakin tapaa kuolemaa henkivän ilmapiirin. Juuri sen jota leffan painajaiskuva henkii. Ja alatasolla rehottaa rähjäinen slummi, kylmänä, mutta silti elävämpänä ja unelmiinsa salaa uskovana. Uuden ajan asusteet, tunnukset ja jopa johdon eleet ovat suoraa jatkumoa natsipropagandan ajoilta ja tuntevat ihmiset kokevat keskitysleirinsä tunteettomien toimesta.
Elokuva myös etenee hienovaraisesti. Pala palalta tunteenpalo kasvaa Prestonissa. Auringonnousu ja säteet kaupungin yllä, musiikki, taide, rakkaus, lopulta kaikki, mikä luo muistoja ja synnyttää sisällä… Preston valuu hiljalleen takaisin ihmisyyden muottiin tietäen, että kuolema koittaa, jos hänen inhimillisyytensä havaitaan. Silti hän käy taisteluun neuvoston, hävyttömän Orwellmaisen Big Brother -verrannaisen eli Isän (britti Sean Pertwee) ja kollegansa (vakuuttava Taye Diggs) mielipiteitä vastaan.
Räiskintäosiot ovat jo enemmän mielipiteitä jakavaa kamaa. Näyttää siltä kuin kaiken pohtivan ja mahtipontisen kerronnan ja kylmän maalailun väliin olisi pitänyt änkeä Matrix-hengessä tehtyä mäiskettä yleisöä kosiskelemaan. Mutta eipä tuo haittaa, sillä vaikka osa fighteri-kohtauksista töksähtelee kuin pippuri aamupuurossa, niin osa on vastaavasti jopa tyylikästä mättöä. Yleisestikin on todettava, että kaikessa dramaattisuudessaan ja musiikkien käytössään Cubic kiikkuu paikoin korniuden rajoilla, mutta pysyy oikealla tiellä.
Ohjaaja Kurt Wimmer on ollut mukana monessa (mm. tuore Ultraviolet-floppi, adaptaatio Crichtonin Sphereen), mutta Cubic onkin se teos, josta hänet tunnetaan. Eikä syyttä. Cubic on täynnä sarjisleffasovitusten mystisyyttä, science fictionin villejä utopioita ja mahtipontisuutta. Niin hyvässä kuin pahassa (lähinnä muutamat kapinallisleffan ennalta-arvattavuudet) – mutta etenkin hyvässä. Ainakin leffoista 1984 ja V for Vendetta diggailleet löytänevät Cubicista itselleen Sitä Jotakin, jota leffa parhaimmillaan voi antaa. Toisin sanoen sitä, joka saa meidät Tuntemaan jotakin.
