Kotimainen sotaelokuva on aina tapaus. Sitä pitää vyöryä katsomaan sankoin joukoin (mummut ja vaaritkin innostuvat lähtemään eläviin kuviin) ja katsomossa istutaan sitten hartaana kuin kirkossa (kunnes joku Rokka panee yleisön hörähtämään). Koska ”tuntemattomasta lotasta” ei ennen ole ollut kunnon elokuvaa, tälle leffalle oli selkeä tilaus. Yhdessä Lotta Svärd Säätiön kanssa tuotettu Lupaus ei ole Väinö Linnaa, mutta vuosikausien hyssyttelyn ja vähättelyn taakse kätketyn lottajärjestön toimintaa se esittelee yhtä kiehtovasti kuin Tuntematon sotilas asian tutumpaa puolta.
Leffa käy läpi sotiemme vuodet. Lupauksen päähenkilö on vastalakitettu Mona (Birn), joka tahtoo opiskelemaan eläinlääkäriksi Osloon. Tytön isäpappa (Sveholm) ja äitimuori (Sorvali) ovat ajatusta vastaan, ja se tietysti panee tytön suun mutruun. Maa on sodan kynnyksellä ja puolustusvoimaa koulutetaan. Monan Anna-sisko (Vanne) lähtee lotaksi ja pian samalla tiellä on myös Mona itse. Rintamalla nuori neito alkaa vähitellen huomata muutkin ihmiset kuin itsensä.
Vaikka lottaleffan voisi kuvitella pysyttelevän jossakin kanttiinien ja sairastupien lämpöisissä uumenissa, Lupauksessa mennään reilusti sinne, missä paukkuu ja rytisee. Asettumatta varsinaisesti kenenkään puolelle se käsittelee myös Lotta Svärdin periaatteita vastaan sotineen idean aseistetusta lotista.
Elokuvan käsikirjoituksen on laatinut kirjailija Inkeri Kilpinen – rautaista tawaraa. Varsinaisen elokuvasovituksen siitä on tehnyt dramaturgi Elina Halttunen. Dialogi on (ajanmukaisesta?) kirjakielisyydestään huolimatta erittäin jouhevaa.
Ohjaaja Ilkka Vanne käsittelee sotaa hyvin perinteisesti, mikä on lopulta tämän lajityypin elokuvalle ihan sopivaa. Hienoa lopulta on se, että Laura Birn, Karoliina Vanne, Hanna Lekander ja elokuvan muut naiset ovat saaneet ohjaajan käsittelyssä olla hyvällä tavalla moderneja. He näyttelevät uskottavasti 1940-luvun naisia, mutta eivät tee sitä samoin kuin tuon ajan naisnäyttelijät monesti. Sodassa ei mitään nukenkasvoisia kirkujia kaivata. Mukavaa on, että mieshahmot eivät lisäksi jää tästä huolimatta naisten varjoon. Ja mitenkä voisivatkaan, onhan herroilla Kari Hietalahdesta Turkka Mastomäkeen ja Ville Virtaseen rutkasti karismaa.
Leffan miljööt ja puvut (osa jopa aitoja) näyttävät hämmentävän ajanmukaisilta. Kuvat ovat todella kauniita, jopa kuunvalo näyttää realistiselta. Jani Kumpulaisen inspiroiva kameratyö, Pentti Valkeasuon komea lavastus, Auli Turtiaisen taiten laatima puvustus, Henry Wacklinin saumaton valaisutyö, Kati Koskelan maskeeraus ja Tuomas Kantelisen asiaankuuluvan herkästi tapahtumia säestävä musiikki ovat kaikki nautittavan ammattimaista jälkeä. Tähän elokuvaan on todella panostettu. Lupaus nostaa tunteet varmasti pintaan. Suomen sodille ja niiden uhreille itketään taas.
