Kohta 18 kertoo viidestä nuoresta miehestä nykypäivän Helsingissä. Elämään mahtuu tavallisia 17-vuotiaan ongelmia sekä sellaisia, joihin pojat eivät ole vielä ihan valmiita, ja jotka muistuttavat nopeasti lähestyvästä aikuisuudesta. Kaverit ovat tärkeintä. Vanhemmat tunkevat nokkaansa poikien asioihin liikaa tai eivät tunnu muistavan ollenkaan. Vapaus ja ajokortti kiiltävät silmissä, mutta vielä haluttaisi olla nuori ja pitää hauskaa vuokranmaksusta huolehtimatta. Tytötkin aiheuttavat päänvaivaa. Mutta kuten kertojana toimiva Joni sanoo: “Ei mitään, mistä ei ois päässy yli.”
Kohta 18 esittää viisi erilaista perhettä, joilla on kaikilla ongelmansa. Pojat kapinoivat, eivätkä vanhemmat itsekään ole ihan syyttömiä. Nuoret miehet yrittävät parhaansa lisääntyvän vastuun edessä. Suurimmalla osalla heistä ei ole elämässään isähahmoa, joten miehenmallia joutuu pähkäilemään itse.
Elokuva ja henkilöhahmot yllättävät todenmakuisuudellaan. Dialogi kuulostaa niin aidolta, että tuntuu kuin tuntisit nuo äideilleen ärähtelevät, jääkaapin tyhjyyttä valittavat, aikuisuuden kynnyksellä innokkaina ja pelokkaina tasapainoilevat pipopäät. Eikä ihme, sillä elokuvan ohjaaja Maarit Lalli teki käsikirjoituksen yhdessä poikansa, myös elokuvassa Karria näyttelevän Henrik Mäki-Tanilan kanssa. Pohjalla olivat omat kokemukset vaikeasta äiti-poika-suhteesta teini-iän lopussa.
Nuoret pääosanäyttelijät Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila sekä Anton ja Ben Thompson Coon ansaitsevat ylistystä. Vanhempien rooleissa on suuria nimiä, kuten Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä, mutta heidän roolinsa on vain olla taustatukena pääosaviisikolle.
Kohta 18 on lopulta hyvä suomalainen elokuva, ei hyvä suomalaiseksi elokuvaksi. Kotimaisille elokuville tyypillinen jaottelu kaurismäkeläiseen angstiin ja mitäänsanomattomiin pakko-saada-katsojia-kompromisseihin taitaa olla vihdoin väistymässä. Vaikka elokuvassa käsitellään myös rankempia aiheita, kuten aborttia ja alkoholismia, ei ongelmilla jäädä mässäilemään, vaan niihin suhtaudutaan 17-vuotiaan nuoren optimisella tarmolla. Näkökulma on ihastuttavan tuore. Tuntuu, että tarvitaan vähintään huumeisiin sekaantumista tai muuta syrjäytynyttä oireilua ennen kuin suomalaiset nuoret miehet saavat äänensä kuuluviin. Kohta 18 näyttää, mitä niille lopuille 99 prosentille kuuluu. Niille, jotka huutavat äidilleen ja kirjoittavat silti ylioppilaaksi. Niille, joille maistuu kalja ja joskus jokin vahvempikin, mutta jotka eivät silti ole matkalla katuojaan. Ja joista tulee lopulta ihan hyviä miehiä.
