Terävimmillään dekkarikuningatar Agatha Christien kynä on luonut maailmaan todellisia rikosmysteerejä, joita ajan kouratkaan eivät pääse käpälöimään. Niinpä onkin harmittavaa, ettei Kuolema Niilillä –elokuva kuulu näiden täysosumien joukkoon.
Kuten monesti aiemminkin, Christien tarinan miljöönä toimii mysteereille sopiva Egypti. Niiliä pitkin seilaavalla aluksella kasataan soma pino ruumiita, ennen kuin Poirot pistää pahuuden kuriin. Sitä ennen mustasukkaisuus ja hienostopiirien käytös ovat osoittaneet kataluutensa. Kuka tahtoi murhata yhden englannin rikkaimmista naikkosista… tai pikemminkin, kukapa häntä ei olisi tahtonut hengiltä?
Kuolema Niilillä sortuu Christien tekstin varjopuoleen, eli pariin typerään tappometodiin, joille saa hihitellä ihan vapaasti – ei tässä nyt mitään uutta Kymmenen pientä neekeripoikaa (tai kukkahattuihmisille ”Eikä yksikään pelastunut”) –tarinaa olla näkemässä. Allekirjoittanut tietää kyllä lukeneensa alkuperäisteoksen joskus muinoin, mutta ei juuri muista lukukerrasta mitään. Niinpä onkin paha sanoa, oliko alkuasetelma turhan spoilaava vai muistuiko ratkaisu kymmenen (?) vuoden takaa… ainakaan juoni ei pääse tällä kertaa loistamaan.
Kuolema Niilillä on tuoreimpia Poirot –filmatisointeja, mutta ei missään nimessä ole menoltaan fresheintä. Suchet on vahaviiksineen hyvä kuten aina, Hastingsia ei tällä kertaa kuvissa nähdä. Hienoa elokuvasarjaa yksi pieni huti ei silti pääse häiritsemään, belgialaisen herrasmiesetsivän tutkimusten tiimoilta on hankala tehdä huonoa leffaa.
