Pimeässä vaanivan mörkön ei äkkiseltään ajattelisi edustavan kauhuelokuvien saralla mitään uutta tai ennenkuulumatonta. Pikemminkin päinvastoin. Jollain ihmeen keinolla Lights Out onnistuu silti kääntämään tämän edukseen ja saamaan kuluneet kliseet tuntumaan tuoreilta. Pelkoelementti rakentuu yksinkertaisen idean ympärille. Pahuus voi vapaasti edetä varjoissa ja saadessaan kiinni myös tappaa, mutta jos löydät valoa, olet turvassa.
Tämä tuo mieleen viime vuoden kehutun It Follows -yllättäjän, jossa nuoret päähenkilöt niin ikään saavat selvyyden heitä kohtaavan kauhun pelisäännöistä ja pyrkivät käyttämään niitä parhaansa mukaan hyväkseen. Tuloksena molemmissa on mainio kissa ja hiiri -leikki, jota vauhdittavat toisinaan hyvinkin ennalta-arvattavat, mutta sentään välillä aidosti oivaltavat nokkeluudet.
Lights Out ottaa ideastaan irti enemmän kuin vaikkapa Puhdistuksen yö, mutta ei aivan yllä Paranormal Activityn painostavuuteen. Keskinkertaiseksi sitä ei silti voi nimittää, sillä vaivannäkö paistaa läpi vähintäänkin riittävästi. Debyyttinsä tekevä ohjaaja David F. Sandberg jatkaa alun perin lyhytelokuvana netti-ilmiöksi nousseen tarinansa täyspitkässä versiossa realismiin tähtäävin metodein. Elokuvan tehosteet nojaavat valtaosin käsityöhön ja mahdollisimman vähän tietokonegrafiikkaan. Lisäksi useissa kohtauksissa valaistus on tyystin aidon kynttilänvalon tai loisteputken varassa.
Todentuntua tukee genreen nähden erinomainen näytteleminen. Nuoriso ei pääse liiaksi ärsyttämään ja Maria Bello tekee peräti mieleenpainuvaa jälkeä rikkonaisen perheen järkyttyneenä yksinhuoltajana. Rooleihinsa taitavasti uppoutuvat näyttelijät tekevät tosin käsikirjoitukselle karhunpalveluksen, sillä ne korostavat ikävästi dialogin kömpelyyttä. Tässä törmätään myös tyypilliseen realismia haukkaavaan ongelmaan. Kuinka käyttää lapsiroolia juonta kuljettavana elementtinä ilman, että itse lapsesta muodostuu häiritsevän kypsä aikuisten opettaja?
Tämä ei ole Lights Outin ainoa heikkous. Samalla kun se hyödyntää ilahduttavan pirteällä tavalla vaatekomeron ja sängynalustan kaltaisia tyypillisiä lapsuuden painajaisia, se alleviivaa aika-ajoin kerronnassaan itseltään jalat alta. Kokonaisuus tuntuu kuin trailerilta, joka paljastaa mainostamastaan elokuvasta liikaa. Siksi onkin omituista, että vääntäessään itsestään rautalankamallia, elokuva onnistuu sortumaan myös epäjohdonmukaisuuksiin. Monelle kritiikin aihetta tarjoaa myös hyvin nopeasti esiin astuva ja paljon ruutuaikaa saava pahis. Kauhuelokuvan tenhoon kun vaikuttaa usein tehokkaasti se, että uhka pysyy mahdollisimman tuntemattomana mahdollisimman kauan. Perusteena ratkaisulle lienee lyhytelokuvan aiheuttama tuttuus.
Lights Out on siis kaukana virheettömästä kauhuelokuvasta. Toisaalta tuosta käsitteestä tulee todellisuutta luultavasti aikaisintaan samana päivänä, kun joku saa kiinni yksisarvisen. Kyseessä on sentään yksi viimeaikojen harvalukuisista kauhutapauksista, joka vikojen etsimisen sijaan saa enemmänkin keskittymään siihen, kuinka paljon siinä on hyvää. Uskollisesti teattereihin raahautuvan katsojakunnan lypsämisen sijaan se iskee genressään epätavanomaisesti pöytään jotain uutta. Mikä tärkeintä, se onnistuu paikoitellen aikaansaamaan aitoja ja pitkäkestoisia väristyksiä.
Elokuvasta pitäneille luvassa on hyviä uutisia. Lights Out -jatko-osalle näytettiin ensi-iltamenestyksen jälkeen välittömästi vihreää valoa ja Sandberg nappasi pestin myös Conjuring-sarjaan kuuluvan Annabelle 2 -elokuvan ohjaajana.
