Tuoreimpien Poirot-filmatisointien taso näyttää pudonneen totutusta. Näin voi sanoa ainakin Sinisen junan ja “pöydällä lojuvien Bridge-korttien” perusteella.
Kortit pöydällä liukuu melkeinpä Christie-parodian puolelle. Kärjistettynähän Poirot-filmit tarjoavat aina saman parin kolmen murhan (+ epäonnistuneet yritykset) paketin, klassisen hyötynäkökulman pyörittelyn, belgialaisherrasmiehen päättelytyön, läjän perijättäriä, staroja ja hunsvotteja sekä tietenkin yliannostuksen brittiläistä vuosien takaista porvariutta. Niinpä on erittäin paha asia, ettei Kortit pyödällä juurikaan sekoittele aineksiaan (käsikirjoittajana muuten on aiemmin mukavasti onnistunut Nick Dear ja ohjaamassa Jurassic Park -Sarahin kaimanainen). Kortit vain lyödään pöytään ja sitten katsotaan kenen pokka pitää. Tekijöiden itsensä pokerifeissi ei ainakaan toimi.
Jotain sentään on tehty. Allekirjoittanut muistaa lukeneensa kirjana teoksen (toisaalta kuten edellinen kappale osoittaa jotkut Christien tusinatarinat on helppo myös unhoittaa ja Kymmenen pientä neekeripoikaa – klassikot ovat lopulta melko vähissä), eikä siinä taidettu sotkea oikein roppakaupalla homosuhteita värittämään Bridge-illan aikana tapahtuneen murhan ratkaisunavainten löytymistä. Myös uhriksi päätyvän syyrialaisherran hahmon dramatisointi ontuu pahemman kerran.
Kortit pöydällä on kovin väljähtänyt Poirot-leffa, edes Suchet ei onnistu nostamaan vahattuja viiksiään yli tulvivan tylsyyden yläpuolelle vaan pulputtelee pohjassa. Vierailijoista Alex Jennings (tri Roberts) paikkaa sen mitä Zoë Wanamakerin höpsö kirjailijatätihahmo valuttaa tarinasta huumorinkaivoon.
Täytynee ottaa kuppi teetä, rauhoittua ja toivoa tason paranevan jatkossa.
