Lucio Fulci on varmasti tuttu nimi kaikille italokauhun ystäville. Vuoristoratamaisen uransa aikana Fulci ehti tehdä monta ikimuistoista elokuvaa, ja liudan vähemmän tunnettuja kauhisteluja. Näistä yksi on Manhattan Baby (Suomessa Paha Silmä). Paha Silmä onkin melko paljon paremmin elokuvan tarinaa kuvaava nimi.
Juoni alkaa siitä, kun Hackerin perhe on lomareissulla Egyptissä. Perheen tytär Susie saa sokealta naiselta mystisen amuletin, jonka keskellä on silmää muistuttava timantti. Samaan aikaan perheen isä George riehuu jotain kyseenalaista paikallisessa pyramidissa. Näistä kohtauksista vain toisella on merkitystä. Sillä Susie ottaa amuletin mukaan New Yorkiin. NY:ssä alkaa tapahtumaan kummia. Amuletti on paha, ja se yrittää tuhota kaiken, mitä Susien ympärillä on. Hackerin perheellä on kovat ajat edessä, kun amuletti tuo Egyptistä skorpioneja ja käärmeitä keskelle Manhattania.
Jopa yksi tummaihoinen mies saa kokea amuletin mahdin. Hän juuttuu hissiin, joka alkaa heilumaan, kunnes lattia lopulta irtoaa. Kohtauksella ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta on se sen verta hieno, että sitä kannattaa katsoa hidastettuna uudestaan. Tuntuu muutenkin, että käsikirjoitus ei ole ollut riittävän kattava puolitoista tuntiseksi, mutta tuotantopakotteisista syistä elokuvasta on väkisin tehty turhan pitkä. Kuinka monta lyhytelokuvaa Italiassa muka tehtiin 80-luvulla? Tuskin Fuci ainakaan sellaisia teki, tahi hänen edes olisi annettu sellaisia tehdä.
Joten tuotantoarvot ovat huomattavasti heikommat kuin Fulcin parhaissa leffoissa. Näyttelijät ovat tietty Italiassa tunnettuja B-tason heppuja, jotka tekevät mitä tahansa rahasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö he olisi sopivia tämän tasoiseen elokuvaan. Huonolla dubbauksella varustetut repliikit ovat melko hauskoja. Mitään muuta hauskaa leffassa ei sitten olekaan.
Useat kohtaukset on väännetty rautalangasta niin rasittavalla tavalla, että katsoja alkaaväkisinkin miettimään omaa järjen juoksuaan. Välillä amulettia kuvataan zoomilla ja taustalle tulee perinteinen ”zizaa” äänitehoste, jonka olisi tarkoitus herättää katsojassa a-ha elämys -”hei toi amulettihan on paha, ja se on tän kaiken takana”. Rautalangan vääntämistä jatketaan myös dialogin kanssa. Tuntuu, ettei elokuvan hahmoille millään menee päähän, mistä on kyse, kun taas samalla katsojaa aliarvioidaan huolella.
Fabio Frizzin musiikit ovatkin todellinen piristysruiske tässä italokauhun irvikuvassa. Musat ovat kasaria parhaimmillaan, ja niissä on tarvittavaa potkua, jota elokuva todellakin tarvitsee. Toinen kehumisen aihe löytyy goresta. Muutamat tapot ovat sopivan verisiä, vaikka niitäkin on pitkitetty tyylittömyyteen asti. Kukaan ei jaksa katsoa, kun täytetyt linnut raatelevat miestä yli kolme minuuttia. Vähemmälläkin olisi asia selvinnyt.
Kokonaisuutena Manhattan Baby on haparoiva. Lyhytelokuvaksi siitä olisi ollut, mutta puolitoista tuntisena se kärsii ideoiden puutteesta ja nimenomaan järkyttävästä pitkittämisestä. On vaikea kuvitella, että kovimmat Fulci -tai italofanit saavat tästä mitään irti. Sen verran heppoisesta kokonaisuudesta on loppupeleissä kyse.
