80-lukulaisen kauhuleffan tuhkista syntyneen Tulessa syntynyt II:n nähtyäni koetin turhaan kehitellä lisää kehnohkoja tuliaiheisia läppiä (ks. originaaliteos Tulessa syntynyt) kuvailemaan nähtyä rimanalitusta, mutta hetken pähkäiltyäni hokasin, että tuskinpa siitä mitään tulee. Aihe on nimittäin loppuun kaluttu. Sama juttu muuten pätee Kingin “kauhuklassikon” uudelleenlämmittelyyn: turhin televisiosarjaviritelmä hetkeen.
Charlie McGee, nuorena ihan Drew Barrymoren näköinen tulisielu, on nyt kasvanut aikuiseksi ja saanut jämärooleihin jämähtäneen Marguerite Moreaun maneerit riesakseen. Mitenkään mm. O.C.:ssa vieraillutta nuorta naista pilkkaamatta voi todeta, että eipä oikein ota sujuakseen. Tietenkin ohjaaja Iscovella (sekä tuottajilla ja muulla leffaryhmällä) on oma osansa siinä, että sarjan yleisilme/dialogi/leikkaukset niin sanotusti pissaavat pahasti, mutta voisi kai päätähtönen tehdä muutakin kuin hymyillä hölmösti?
Vaikka Moreau keikistelee tyhjästi kuin Kauniiden ja Rohkeiden kuudennentoistatuhannennen täytejakson sivuosatyttö, onnistuu Danny Nucci pistämään vielä paremmaksi. Tai siis pahemmaksi. Ei sitä kerta kaikkiaan voi ymmärtää kuinka näin heikon pääosakaksikon varaan voidaan rakennella toimintaa. Tai että kuinka Charlie voidaan kirjoittaa rakastumaan palavasti mieheen, joka kuulostaa postimyyntiluettelokauppiasrobotilta ja elehtii kuin Pikku-Pena lastentarhan näytelmäkerhon harjoituksissa.
Kun nyt pikku-penoihin päästiin, niin on hyvä todeta, että Tulessa syntynyt II onnistuu vetämään pohjat myös lapsinäyttelijöiden saralla. Malcolm McDowell on ihan ok pahisroolissaan, vaikka joutuukin hyppäämään George C Scotiin isoisiin saappaisiin. Mutta se hänen yliluonnollisia voimia saanut lapsiarmeijansa. Oi joi. Eipä yhdessäkään komediassa ole nähty yhtä vekkuleita tenavia pahojaan tekemässä. Eivätkä nämä penskat tee mitään pikkupahuuksia vaan ajattelevat vastustajansa kumoon. Välillä ehkä ryöstävät pankkeja. Ja ainoa, joka mahtaa jotakin, on Charlie. Ei hyvältä näytä, jos maailma on sprinklereiden alla vähissä vaatteissa juoksevan Liekki-Moreaun varassa. Tai siis hyvältä näyttää, vaan ei planeettamme kannalta.
Sarjan toteutus tuo mieleen ensimmäisenä 2000-luvun täytesarjat, joissa kaunis pääosatähti ja sähäkät tehosteet riittävät motiiviksi tyhjyyden kuvaamiselle. Musiikki (by Randy Miller) on pääosin vain ärsytystä herättävää koneistettua tekotunteellista pimputtelua, ja rakastelukohtauksissa mennään jo ihan hihittelyn puolelle, vaikka Randy-boy on kai kuvitellut luovansa kovinkin tulisia fiilareita…
Tulessa syntynyt kakkonen voisi olla lähes tyydyttävä minisarja, ellei siinä olisi muutamia karmaisevia osa-alueita. Kuten esimerkiksi töksähtelevä dialogi, ontuva ohjaus, hassusti ontuva Nucci, tehosteiden ja hidastuskuvien naurettava yhdistelmä, parodiaa muistuttavat takaumat, teinisarjalook, nauruun aina päätyvä teemamusiikki jne (loput virheet luetellaan vuonna 2010 julkaistavassa 309-sivuisessa kirjassa “Kuinka surkea sarja Tulessa syntynyt II onkaan”).
Tällaisenaan Firestarter: Rekindled on pelkkä tuhnu: haiskahtaa halvalta, eikä sen lähellä kannata leikkiä tulella. Tuottajaporras on ehkä kuvitellut tarjoavansa yleisölle oivasti liekitettyä herkkua, mutta tarjoaakin tehosteilla pohjaan poltettua mömmöä. Mahtaa Stepheniä nyt harmittaa. (Tätä) katsojaa ainakin harmittaa.
