Itseni jättivät kylmiksi viime aikojen kehutut poliittiset trillerit, kuten Traffic ja Syriana, koska ne vain latelivat inhottavia faktoja saavuttamatta tarvittavaa inhimillisyyttä. Eric Schlosserin kirjaan perustuen pikaruokabisneksestä samanlaisella tyylillä leffaa vääntävä viritelmä kuulostaa jostain syystä automaattisesti komedialta, mutta ei valitettavasti ole todellakaan sitä. Se on sydäntä riipaiseva ja satuttava kertomus siitä, miltä tuntuu elää pikaruokavaltiossa. Muita lajityypin edustajia paremmin Fast Food Nation kolisee juuri sen inhimillisemmän käsittelytavan vuoksi.
FFN esittelee pikaruokaketjun kolmesta eri näkökulmasta. Pääosassa on Mickey’s -niminen hampurilaisketju, joka jyllää nousukauttaan uuden hittituotteensa Big One ansiosta. Ensinnäkin sen lihan pitää tulla jostain sinne sämpylän väliin, niinpä elokuvan tarina alkaa meksikolaisten salakuljetuksella Yhdysvaltojen rajan yli. Laittomat maahanmuuttajat elävät toiveet paremmasta huomisesta lujasti pääkopassaan. He kaikki joutuvat töihin hampurilaislihavalmistamoon, jossa liksa on heidän tottumuksiinsa suuri, mutta työolot ja -turvallisuus eivät ole parhaasta päästä. Työnjohtaja on ilkeä ja kovasuinen sälli, joka käyttää häikäilemättömästi hyväkseen uusia naisyöntekijöitä. Sylvia (Catalina Sandino Moreno) on tästä porukasta ainut, joka uskaltaa ja onnistuu hyppäämään pois näistä tyypillisistä kuvioista hankkiutuen hotellin siivojaksi. Hänen miesystävänsä Raul (Wilmer Valderrama) ja muut lähimmäiset henkilöt jäävät kuitenkin tuohon huijauslafkaan töihin. He eivät ole tyytyväisiä työhönsä, mutta eipä parempaakaan ole tarjolla. Sylvia ei kuitenkaan voi mitenkään päästä koskaan täysin pakoon hampurilaisbisnestä…
Astetta ylempänä, pikaruokaketjun keittiössä, työskentelee joukko työhönsä kyllästyneitä nuoria, jotka tienaavat vähän ylimääräistä opiskelujensa ohella. Siellä he purkavat tylsyyttään tekemällä hampurilaisia laiminlyömällä kaikkia hygieniasääntöjä, välillä lentää räkä jopa kastikkeen joukkoon. Erään toimipaikan ehdottomasti paras työntekijä on nuori opiskelija Amber (Ashley Johnson), joka hiljalleen tajuaa olevansa osa isoa amerikkalaista ongelmaa. Sedän (Ethan Hawke) vierailu ja nuorten aktivistien kuunteleminen tuo uusia ajatuksia Amberin pääkoppaan.
Huipulla pomot työryhmineen suunnittelee isossa pilvenpiirtäjässä uusia hampurilaistuotteita iskulauseineen. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Mickey’sin hittituotteen lihaan on eksynyt lehmänkakkaa. Isompi pomo käskee vähän pienempää pomoa ottamaan asiasta selvää. Niinpä Don Anderson (Greg Kinnear) lähtee hetkeksi aikaa perheensä luota pariksi päiväksi ottamaan asioista selvää. Vierailu hampurilaislihavalmistamossa ei paljoa avaa silmiä, mutta matkan aikana tavatut ihmiset ja niiden kanssa käydyt keskustelut avaavat niitä enemmän. Don tapaa mm. Kris Kristoffersonin ja Bruce Willisin esittämät hemmot käydessään matkaa, jonka edetessä hampurilaisia on yhä vaikeampi syödä.
Rinnakkain kerrottavat tarinat ja tarinasta toiseen poikkoileva kerronta toimii pahuksen hyvin. Hieman dokumentaarinen kuvaustyyli toimii hienosti, paljon paremmin kuin väreillä leikittely, joka ärsytti mm. Trafficissa. Turhia ei kikkailla, joten tarinassa ei ole vaikea pysyä mukana. Ohjaaja Richard Linklater on monipuolisuutensa (sci-fiä, nuortenleffoja, romanttisia kuvia, komedioita…) vuoksi eräs tämän hetken mielenkiintoisimmista indie-elokuvan nimistä. Eipä Linklater epäonnistu nytkään, vaan hänen ihmisläheinen tyylinsä toimii nytkin. Ohjaaja uskaltaa käyttää myös hieman huumoria ja satiirisia näkökantoja, mutta ei onneksi liikaa realistisen ilmapiirin säilyttäen. Tunnelma on surumielinen, eipä se oikein muuta voi ollakaan. Musiikkivalinnat on tehty hyvin tukemaan kuvallista antia. Miinusta tulee vain siitä, että loppupuolisko tuntuu hieman alkupuolta tylsemmältä. Kerronta pistää vähän jarrua, mutta katsojan mielenkiinto säilyy onnistuneesti loppuun saakka. Pienellä lisäsyventämisellä olisi voitu saada aikaan mestariteoskin, mutta nytkin kyseessä on varsin hieno filmi.
Tällaisessa leffassa pääosassa on aina faktojen esittäminen, minkä FFN tekee pelottavan vakuuttavasti. Kuitenkin myös näyttelijät osaavat hommansa pahuksen hyvin. Yleensä mitäänsanomaton Greg Kinnear tekee parhaimpia suorituksiaan näkökantansa kyseenalaistavana hampurilaisketjun väliportaan pomona. Maria Full of Gracessa vakuuttanut Catalina Sandino Moreno jatkaa kantaa ottavien roolien sarjaa esittäen taas varsin koskettavan ihmiskohtalon, joita tämän elokuvan mukaan on enemmän kuin liikaa. Ethan Hawke, Kris Kristofferson ja Bruce Willis tekevät pienet, mutta merkittävät roolisuoritukset, jotka vakuuttavat juuri näiden näyttelijöiden karisman ansiosta. Fast Food Nationin suurin ansio on siinä, ettei mitään tunareita ole palkattu näyttelemään, vaan pienempäänkin osaan on saatu hommansa osaava, ja joskus jopa nimekäs, näyttelijä. Kukaan ei siis roolissaan epäonnistu, vaan jopa Patricia Arquette osaa olla ärsyttämättä piipahtaessaan ruudulla.
Yhdysvallat on pikaruokavaltio, mutta elokuva kuvaa sen vain yhtenä ongelmana, josta tuskin päästään koskaan eroon. Tunnekylmä yhteisö ei välitä oikeastaan mistään, sillä se mikä myy, niin se säilyy. Tämä leffa voi kauhistaa, mutta pian amerikkalainen katsoja vain kohauttaa olkapäitään syödessään MacDonald’sin uusinta hittituotetta välittämättä sen valmistuksen takaisesta maailmasta. Mikään ei helposti kaada tätä bisnestä, eikä siitä ole helppo lähteä poiskaan. Elokuvan maailma on ikävän armoton, minkä vuoksi pääkoppa on täynnä ajatuksia katsomisen jälkeen. Tuskinpa sitä kuitenkaan rupeaa itse tekemään mitään asioita parantaakseen, harmi.
