Maailman on tarve toistaa itseään. Myös elokuvissa jo luotua luodaan uusiksi surutta, eikä siinä mitään, niinhän sen kuuluu mennäkin. Se kummastuttaa/hämmästyttää/kiukustuttaa enemmän, että nämä kokonaan uuden luomisen unohtavat elokuvat sijoittuvat jostain kumman syystä niin usein trillerin (ja romanttisen komedian) puolelle. Siinä sivussa määrittyy Aidon Tusinatrillerin genre ja Swimfan on hyvä esimerkki ko. ajantuhlauksesta.
Aloitetaan vaikka sillä, että kolmiodraama voi olla kiinnostava aihe. Siitä voidaan repiä niin intohimoa kuin psykologista jännitettä. MM. Ilman johtolankaa –sarjaa ohjanneen John Polsonin elokuvassa kolmiodraamaan kuuluu vielä päästään pipi naikkonen (ok, tyttönen), mutta silti lataus ja lopulta jopa perusajatus puuttuvat kokonaan. Käsikirjoittajatiimi lainaa häikäilemättömästi esimerkiksi Lynen Vaarallista suhdetta (joka sekin allekirjoittaneen mielestä karahti statuksestaan huolimatta kiville sangen vauhdikkaasti) tai ysärihalpista nimeltä Fear. Ja noin tuhatta muuta kohtalontoveriaan, jotka on tuomittu alekoppaosastoille ja ihmisten kiusaksi.
Swimfan alkaa stoorinsa kiiltokuvamaisen täydellistä elämää elävän Benin (Jesse Bradford) elon kuvailusta. Uimamestaripojulla on rakastava tyttöystävä (Shiri Appleby) ja tietenkin nousukiito päällä entisistä huumetoilailuista. Amerikkalainen unelma alkaa horjua, kun kouluun saapuu uusi neito Madison (Erika Christensen), joka on tottunut saamaan tai ottamaan sen minkä haluaa. Niinpä Ben ja Madison ottavat toisensa altaassa ja siitähän sitä pelkoa ja katkeruutta seuraa. Kukaan tuskin yllätttyy, että tämän jälkeen Madison osoittautuu sangen julmaksi ”bitchiksi” ja Benkkua huolettaa. Veikkaan, että kaksi kolmannesta leffoja seuranneista tietää tässä vaiheessa Swimfanin tulevat käänteet – eikä tässä ole kyse spoilauksesta, sillä Uimafani kyllä vesittää itse itsensä.
Järkyttävintä (huom.: siis järkyttävimmän huonoa) leffassa on henkilöohjaus ja näyttelijöiden läsnäolo. Jesse Bradfordille on liian moni sanonut, että näytät noin ihan hyvältä, ilmeet ovat yliarvostettuja. Siksipä uljas uimaritari polskii pää altaan puhdistusaukkoon ängettynä läpi elokuvan ja latelee mitä tökeröimpiä juttuja suustaan. Noh, ainakin asema koulun The Komeana Poikana tulee ilmi. Ja entäs sitten se meidän pahiksemme? Yhtään sovinismia henkimättä voi todeta, että 1.65-metrisestä pikkublondista on paha tehdä pahista, mutta Erika tekee hommasta entistä vaikeampaa. Suorituksesta ei välity minkäänlaista julmuutta tai pakkomielteisyyttä, jota suhteeseen kolmanneksi pyöräksi änkeytyvään vamppisuoritukseen tarvittaisiin. Pahinta on se, että Christensen on tehnyt lukuisia ok:ita, jopa hyviä, rooleja, ja sitten tällaisessa puhkeamistaan odottavassa trillerikuplassa hän vajoaa heikoimmaksi linkiksi.
Osasyynsä näyttelijöiden alamäkeen on ohjaajalla. Etenkin huima efekti, jossa Christensenin tuima Minua et muuten loukkaa!! -ilme toistetaan heti perään ja vihlaisevan efektin kera, on korneinta, mitä leffa on hetkeen suonut. Jos joku on unelmoinut Erika Christensenin hiipivän uniinsa, voin vakuuttaa, että kyseisen komediatempun jälkeen toive kannattaa harkita uusiksi. Benin intohimottoman syrjähypyn ja keskushenkilöiden onttouden keskellä Shiri Appleby saa kunnian tuoda leffalle sen ainoan pistepuolikkaan lausumalla ne pari kohdilleen osuvaa replaa ja näyttämällä tosiaan koulutytsyltä, joka on toivottoman ihastunut ja elää juuri elämäänsä siinä rakastumiseksi kutsutussa ihanaisessa sokeudessa. Sittenpä se petos lyökin kasvoille kahta kauheammin.
Swimfan ei lyö, iske tai kolauta kuin korkeintaan oman nilkkansa. Jo nimeltään ontuva leffa sukeltaa n. kahdenkymmenen minuutin kohdalla tusinaleffain altaaseen eikä palaa enää pintaan. Toki pari ”käännettä” voidaan luokitella käänteiksi, mutta kun niin leffan yleismeno kuin vamppi ovat tasoa sängyn pohjalla hiljaa makaava lahna, niin siinäpä sitä sitten ollaan. Loppuun elokuvan innostama tehoste: Hei, mun pää silleen heilahtaa. Kasvoillani on tuima ilme. Tai se ainakin yrittää olla tuima. Mä kuohun, tai sit se on vaan toi altaan tukkiutunut vedenvaihtovekotin, joka sylkee kakkaa Swimfanin ylle. Mut oon vihanen niinku Madison. Heilautus uudelleen. Grr. Tää on sitä aitoo tunnetta. Puoltoista pojoo.
