Idea salaisesta turnauksesta, jossa maailman parhaat taistelijat ottavat toisistaan mittaa, ei ole suhteellisen uusi. Tällaisten elokuvien konsepti sai aikaan sellaisen vilinän karatemarkkinoilla, että samantyyppisiä elokuvia on ilmestynyt tuon tuosta. Yksi heikoimmista lenkeistä tässä tapahtumaketjussa tapahtui vuonna 1996, kun kaikkien karateleffojen äiti ”Bloodsport” sai jatko-osan. Bloodsport 2: The Next Kumite on taas yksi hengetön yritys saada taas yksi Eurooppalainen C-luokan toimintatähti ulos kuorestaan.
Tässä tapauksessa nyrkittelyn vastuulleen ottaa Van Damme-wannabe kirjekurssin käynyt Daniel Bernhardt. Tämä näyttelee Alex Cardo nimistä varasta, joka nyysii rikkaalta pampulta harvinaisen miekan. Alex jää kiinni, ja häkki heiluu. Alex tapaa vankilassa vanhan ja kuivan äijän nimeltä Sun (James Hong), jonka kanssa ystävystyy. Sun alkaa opettaa Alexille uskomattoman typeriä supervoimiaan ja elämänviisauksiaan tehden Alexista jälleen lainkuuliaisen kansalaisen. Alex saa ”yllättävältä” taholta mahdollisuuden hyvittää tekonsa ja samalla osoittaa kunnioituksensa uutta ”senseitään” kohtaan. Kunnioitus saadaan voittamalla Kumite-niminen turnaus, jossa vastaan tulee kaikenlaista laudankatkojaa. Tähtäimessä on kuitenkin pääpiru Demon, joka hakkasi Alexin jo vankilassa vanginvartijan roolissa.
Tv-sarjan pilottijaksolta vaikuttavan elokuvan anti on suppeaa ja ennalta-arvattavaa. Juoneen ei tässä tapauksessa tarvitsisi panostaa, sillä pääpaino on otteluiden kuvaaminen elokuvan toisella puoliskolla. Leffaan on silti väännetty miltei täysin merkityksetön sivujuoni, jonka eteneminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Käsite ”veriurheilu” on harhaanjohtava, silä verta leffassa ei esiinny juuri lainkaan, tai hyvin vähän. Mikä typerintä, omasta dvd-versiostani oli vielä leikattu pari niskojen napsautusta pois, mikä on todella turhauttavaa.
Budjetti on ollut vain joitakin pennejä, sillä mitään maailmoja mullistavia maisemia tai edes lavasteita nähdä. Lieneekö kangaskin loppunut kesken kuvausten, sitä on vaikea sanoa. On vain jotenkin hämmentävää nähdä vangeilla vaaleanpunaiset vaatteet.
Ainoa looginen jatkumo ensimmäisestä elokuvasta oli Bolon käsittelyssä käynyt Ray Jackson (Donald Gibb). Miehen rooli on tarinan kannalta merkityksetön, mutta ihan hauska lisä tähän hölmöilyyn. Samaan kastiin menee myös Pat Moritan rooli rikkaana liikemiehenä. Van Dammen näköispatsaaksi yritettiin väsätä Daniel Bernhardtia, joka kyllä kieltämättä muistuttaa ilmeiltään aina välillä tätä Belgian ihmemiestä. Näyttelytaitoja ei tällekään miehelle ole suotu, mutta nyrkin viuhauttaminen ja spagaatti kylläkin taipuvat varsin luonnikkaasti.
Taistelukohtaukset ovat suurimmaksi osaksi ihan siistiä peruskamaa, mutta omaperäiset kamerakulmat ja kohtausten viimeistely puuttuvat ryminästä täysin. Näitä yritetään sitten korvata takautumilla ja turhanpäiväisillä hidastuksilla. Äänitehosteet ovat kehnon yksitoikkoiset. Löit sitten päähän tai mahaan, ääni on miltei sama. Musiikkiin panostamalla olisi tästäkin elokuvasta saanut enemmän camp-arvoa.
Varsin järjetön räpellys sai myös samana vuonna kolmannen osan, josta järkeä puuttuu vielä enemmän. Elokuvat on luultavasti kuvattu yhtä kyytiä, sillä elokuvien keskinäinen rakenne on miltei aivan samanlainen. Neljättäkin osaa pukkasi vuonna 1999, mutta onneksemme se ei ole vielä Finlandiaan rantautunut.
