Täydellisen elokuvan vastaantulo on äärimmäisen harvinaista – on onni, mikäli vuoden aikana löytyy yksikin tällainen tapaus. Elokuva on toki enemmän kuin osiensa summa, mutta jos se pitää sisällään erinomaisesti rakennetut hahmot, tyylikkään ja erottuvan kuvauksen, mieleenpainuvan musiikkiraidan sekä täydellisen mielenkiintoisen kohtauskavalkadin, aletaan usein olla jo lähellä mestariteosta. Uskalias Shame tulittaa huippuunsa hiottua elokuvaa kaikilla sylintereillä ollen oman julkaisuvuotensa (2011) paras teos. Shame on myös siitä merkittävä tapaus, että se on syntynyt kahden oman ammattinsa tämän hetken suurimman lupauksen, ohjaaja Steve McQueenin (Hunger (2008)) ja näyttelijä Michael Fassbenderin (Hunger (2008), Kunniattomat paskiaiset (2009), Prometheus (2012)), yhteistyöstä. Kaksikon edellinen yhteinen elokuva, Hunger (2008), oli vielä tyylikkyydestään huolimatta kenraaliharjoitus – Shame sen sijaan korjaa Hungerissa esiintyneet puutteet ja onnistuu olemaan kaikilta osin valmis ja esimerkillinen taidonnäyte.
Brandon (Michael Fassbender) on New Yorkissa asuva rikas seurapiiriliitäjä, joka on kykenemätön muodostamaan terveitä ihmissuhteita naisten kanssa tyydyttäen seksuaaliset halunsa yhden illan jutuilla, prostituoiduilla sekä aikuisviihteellä. Brandonin tarkkaan vaalittu elämäntapa saa kuitenkin kolauksen, kun hänen avoin ja tunteiden vuoristoradassa seikkaileva siskona Sissy (Carey Mulligan) saapuu kaupunkiin. Elokuva rakentuu kahden vahvan päähahmonsa ympärille, joissa syvyyttä riittää vaikka muille jakaa – se ei edes paljasta kaikkea heistä, vaan katsojan omalle päättelylle jätetään runsaasti tilaa. Brandonin ja Sissyn käyttäytymisestä voi vetää johtopäätöksiä heidän menneisyydestään, ja syvällä sisällä vallitsevista patoutumista. Kohtaukset näiden kahden hahmon välillä ovat mielenkiintoista katsottavaa, ja mukaan on mahdutettu myös yksi poikkeuksellisen pitkä otto, jonka näyttelijät hoitavat tyylillä.
Elokuvan rakenne yhdistelee dialogipainotteisia kohtauksia musiikin sävyttämiin montaasirakennelmiin. Jokaisessa kohtauksessa on jotain mieleenpainuvaa, ja elokuva onkin siitä harvinainen, että itse en ottaisi siitä yhtäkään kohtausta pois, saati lisäisi mitään. Seksuaalinen jännite on luonnollisesti vahvana elementtinä jatkuvalla syötöllä. Vaikka Brandon hahmona onkin ääripää, on hänestä siitä huolimatta löydettävissä samaistuttavia piirteitä, mikä saa kokonaisuuden toimimaan. New Yorkin yöllisessä valaistuksessa kylpevät kadut näyttävät upeilta toimien yhtenä hahmona itsessään. Kaupungin mukaan tuominen vetää vertoja tässä elementissä loistaneille elokuville – mieleen tulevat erityisesti Lost In Translationin (2006) kuvat Tokion metropolista, ja itse asiassa yksinäisyys-teema on toinen asia, joka on näille kahdelle elokuvalle yhteistä. Kaupunkikuvat luovat joka tapauksessa hienon vastapainon kliinisen siisteille sisäkuville ylemmän luokan asumukista ja kohtauspaikoista.
Suomessa on annettu Shamelle K15-merkintä, mikä tuntuu ehkä jopa hivenen kummalliselta ottaen huomioon elokuvassa nähtävän alastomuuden ja seksuaaliset aktit. Shame on originaali elokuva, minkä takia se ei välttämättä ole perustavanlaatuisten elokuvien ystävien mieleen. Uskon kuitenkin, että erikoisen ja kompromissittoman luonteensa vuoksi, se kerää myös suuren suosion elokuvanystävien keskuudessa – oikeastaan se on tehnyt sen jo. McQueenin seuraava kokopitkä, Twelve Years a Slave, ilmestyy tänä vuonna, ja pääosa on jälleen varattu Fassbenderille. Nähtäväksi jää, syntyykö kaksikon yhteistyöstä samanlainen ikoninen ketju kuin esimerkiksi Martin Scorsesen ja Robert DeNiron tai Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteiselosta. Mikäli näin käy, en laittaisi sitä yhtään pahakseni.
