Shades Of Blue on siitä silmiinpistävä leffa, että sillä ei oikeastaan ole mitään erityistä sisältöä kun puhutaan näyttelijöistä ja juonen koukuista, mutta nämä seikat saavat silti teoksen keskitasoa korkeammaksi. Kyseessä todella on tuiki tavallinen trilleri sanan varsinaisessa merkityksessä.
Susan Price (Hunter) on kirjailija joka julkaisee kirjan “The Dark Side Of Judith”, ja saa kertaheitolla mainetta ja kunniaa.Mutta ettei elämä olisi yhtä pintaliitoa, tulee Susanille ja hänen miehelleen Jack Reynoldsille (Busey) riita jonka tuoksinassa Susan päästää sammakoita suustaan, kun hän uhkaa tappaa miehensä. Susan ei ole tietenkään tosissaan, mutta monet ihmiset kuulevat heidän kärhämänsä. No mitäpä siitä…
Samana iltana Jack sitten murhataan mystisesti ja tottakai Susan joutuu heti syylliseksi. Ja jotain on tehtävä. Susan aloittaa piileskelyn oman romaaninsa henkilön “Judith Andersonin” nimellä ja yrittää samalla itse etsiä miehensä murhaajaa, josta ei todellakaan ole mitään tuntomerkkejä.
Tuttua hutunheittoahan tämä on ja ei siitä mihinkään pääse. Murhaajaa etsitään tunteet kuumina, pyssyjen kanssa riehutaan ja ällöttäviä sänkykohtauksia on pitänyt sulloa mukaan. Aivan normaalia jännitystä, joka loikkaa ajoittain jopa James Bondien puolelle. Mutta tarvitseeko sitten aina olla niin kriittinen? Tokkopa. Nimittäin kaikesta huolimatta minä pidin tästä elokuvasta ja vielä jopa yllättävän paljon. Juoni loistaa täydellä tyhjyydellään, eikä katsojan aivoja rassaavia juonenkäänteitä ole edes nimeksi. Harvoinhan trillerit ovat tämmöisiä “aivot narikkaan”-teoksia, mutta ehkäpä Shades Of Blue pelastui juuri sen ansiosta. Minun mielestäni leffan parhaan näyttelijäsuorituksen vetää Gary Busey joka osaa esittää kuivaa mafioosa Jack Reunoldsia niin hyvin että. Rachel Hunter oli roolissaan jotenkin ärsyttävä, ja ärsyttävyyttä lisäsi hänen kamalaakin kamalampi kampauksensa leffan alussa. Näyttelijäkaarti on muutenkin aika tuntematon, mutta ei kuitenkaan mikään täysnolla.
Juu-u. Ei Shades Of Blue ole huono elokuva, vaan ihan mukavaa perjantai-iltaan sopivaa jännitysmättöä, missä on kosolti värikkäitä kohtauksia, vaikka muutaman kohtauksen olisi hieman paremminkin toteuttaa. Tämmöisiähän hyvien trillereiden pitää olla. Jos rehellisiä ollaan vain “Paholaisen lampi” on miellyttänyt trillereistä minua enemmän kuin Shades Of Blue. Kannattaa tarkistaa, ette tule ihmiset pettymään… ainakaan pahasti, sillä Shades Of Bluen kaltaiset leffat toimivat hyvin, jollei niiltä odota niin hirveästi. Jotenkin tuntuu siltä.
nimimerkki: Movie Myers
