Tämä oli kyllä odotettavissa sen jälkeen, kun muiden vanhojen kauhuklassikoiden uusintaversioita ilmestyi kuin sieniä sateella. Halloweenin kohdalla oli keskinkertainen fiilis, Fridaylta minä taas osasin odottaa paljon. Ja sitten tuli juuri tämä: Painajainen Elm Streetillä, vuosimallia 2010. Vaikka tuntuikin kutkuttavalta nähdä ensimmäistä kertaa jokin Elm Street -leffa valkokangasmuodossa, en siltikään odottanut mitään positiivista.
Juoni nyt on turhaan kaluttu, mikäli vielä muistaa sen hienon klassikon vuodelta 1984, mutta kerrotaanpa se nyt tietämättömille varmuuden varalta. Springwoodin pikkukaupungissa Elm Streetin nuoret näkevät kauhistuttavia unia palaneesta miehestä, joka heiluu omatekoisella veitsihansikkaan kanssa. Pelottavinta hommassa on se, että mikäli nuori sattuu nukahtamaan, saattaa tämä Freddy Kruegeriksi kutsuttu miekkonen tulla viiltämään uniin, jolloin uhri kuolee todellisuudessa. Samalla kun Nancy ja Quentin yrittävät kaikin keinon pysyä hereillä ja välttää tämän kauhistuttavan kohtalon, aikovat he ottaa selvää Kruegerista.
Tuttua kamaa, eikö? Ehkä vähän liiankin, sillä elokuva ei tarjoa hirveästi mitään mullistavaa. Huolimatta muutamasta kivasta kikasta tämä noudattaa turhan orjallisesti alkuperäisen tarinan kulkua, joten enimmäkseen pystyin aavistamaan, mitä tulemaan pitää. Hahmotkin tunsin (erillaisista nimistä huolimatta) melko samoiksi hahmoiksi, joten ei ollut kovin suuri yllätys, kun arvasi, keiden kohtalo olisi päätyä Freddyn teurastettavaksi ja keiden ei.
Visuaalinen ilme on mukavan näköinen, sitä en kiellä. Värimaailma oli kohdillaan ja äänet olivat loistavia. Myös tehosteiden kohdalla on pyritty pysymään aisoissa, ettei leffa muuttuisi katsojan harmiksi epämääräiseksi efektimöykyksi. Ei efektit siltikäät pelkkiä ruusuja saa, sillä kohtaus, jossa Freddy ilmestyy seinästä erikoistehosteilla höystettynä aiheutti niin pientä naurunpyrskähdystä kuin myös myötähäpeää.
Käsikirjoitus ei siis ole kovin ihmeellinen, eikä Samuel Bayerin ohjauskaan, vaikka debyyttiohjauksena leffa on ihan mukiinmenevä. Miten sitten on näyttelijöiden laita? Nuoret ne eivät niinkään ihmeellisesti yleensä näyttelekkään, yltävät melko usein keskitason puoleen eläytymisellään ja rooliin syventymisellään, mutta pahimmillaan ovat jo aika “scheissee”. Aikuisetkaan eivät mitenkään häikäise.
Mutta nyt tullaankin sitten tähän Freddy Kruegerin ja häntä tässä elokuvassa näytelleeseen Jackie Earle Haleyhin. Tyypillistä minulta, että yksi kappale menee yhteen hahmoon, jonka pitäisi toimia elokuvan kantavana voimana, kuten kaikissa muissa esiintynyt Robert Englund, joka tulee varmasti aina olemaan ainoa ja oikea Freddy Krueger. Sen voisi ymmärtää, jos Michael Myers tai Jason Voorhees korvattaisiin aina jollakin muulla näyttelijällä (pitää vain valita oikean kokoiset tyypit, peittää ne kaiken maailman naamareilla ja laittattaa ne mykkinä hillumaan edestakaisin), mutta Freddyä on vaikea korvata. Tämäkin uusi “Freddy” ei ole niin vetovoimainen ja huumori tuntuu kuivemmalta. Ehkä aiemmista Elm Streeteissä saatettiin mennä yli rajojen hauskuudessa, minkä takia tämä voisi olla askel parempaan suuntaan… mutta miksi me emme hyväksy sitä ja miksi emme vaan totu Haleyn tulkitsemaan Freddyyn?
Mysteerejä, johon emme välttämättä osaa vastata. Tiedämme vain, että tämä on uusi alku, tarkoitettuna nykypäivän nuorisolle, jotka eivät pahemmin ymmärrä vanhojen leffan maagisuutta. Olkoonkin niin, mutta pääosin tämä ei pahemmin miellyttänyt, vaikka jonkinlainen viihdearvo tälläkin on. Silti tuo sana “uusi alku” ei anna lupaavaa kuvaa, ei edes sen takia, miten avoimesti (ja turhan tyypillisesti) elokuva loppui. Jatkoa saamme kai jälleen odottaa.
Elm Street -fanit eivät ehkä pahemmin tätä sulattele, mutta yleensä kauhuelokuviin friikahtaneet saattavat pitää tästä. Allekirjoittanut edustaa yhtä lailla kumpaakin.
