Ilkeä galaksin kattava imperiumi? Check. Itsemääräämisoikeutensa puolesta taisteleva joukkio? Check. Yhden jos toisenkin intergalaktisen huoltoaseman nähnyt avaruusaluksen rämä? Check. Elantonsa hämärillä hanttihommilla hankkiva miehistö? Check. Sanavalmis kapteeni (Nathan Fillion), jonka kovan kuoren alta löytyy lojaali periaatteen mies? Check. Mies (Sean Maher) ja nainen (Summer Glau), siskokset, jotka kiskovat yksinäisen rotiskoaluksen imperiumin palkkalistoilla pyörivän ja mustissa asusteissa viihtyvän taitavan tappokoneen kohteeksi (Chiwetel Ejiofor)? Check. Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja verrattoman viihdyttävää avaruuswesterniä? Check. Star Wars-logo alkuteksteissä? Ei aivan.
Serenity on Joss Whedonin kynäilemä ja ohjaama jatko hänen luomalleen tv-sarjalleen Firefly, joka jäi yhden kauden mittaiseksi saatuaan varsin vaatimattomasti tukea tv-studiolta ja huomiota yleisöltä ensiesityksensä aikoihin. Dvd-levityksen myötä kulttistatukseen kohonnut sarja on kuitenkin myöhemmin rankattu yhdeksi kaikkien aikojen parhaista scifi-sarjoista. Hyvin kirjoitetut kirjavat hahmot, jännittävät tarinat, paikoille asetutut palaset rikkaasta mytologiasta sekä tietenkin Whedonille tunnusomainen nokkela dialogi ovat olleet synnyttämässä suosiota, joka mahdollisti tämän elokuvan olemassaolon. Leffan myötä tutut hahmot palaavat rytinällä hyvästelemään uskolliset fanit ja vastaamaan joihinkin avoimeksi jääneisiin kysymyksiin.
Suoraan sanottuna Serenityn suurin vahvuus on se, että kyseessä on hävyttömän viihdyttävä leffa. Whedon on aina pystynyt rakentamaan toimivaa draamaa, vaaraa ja tragediaa toiminnan, fantasian ja scifin tutuista piirteistä, mutta myös tekemään niistä vaivattomasti huumoria vahingoittamatta tuotoksen yleissävyä. Lisäksi hän on osannut kunnioittaa hahmojaan ja kohdella niitä tasapuolisesti. Serenityssäkin Whedon tarjoaa kaikille hahmoille tasaisesti huomiota. Tähtihetkiä ei ole läsnä vain fanien vuoksi, vaan leffa toimii myös uusille katsojille, mitä nyt yhdeksänhenkiseen miehistöön pitää tutustua pikavauhtia, eikä tv-sarjassa alustettujen skismojen purkautumisesta voi tietenkään saada maksimaalista tunnelatausta. Uudetkin katsojat saanevat leffasta melkoisesti irti. Juoni etenee nopeasti vauhdikkaasta, surullisesta ja uhkaavasta tilanteesta toiseen, ja monipuolinen musiikki kulkee perässä. Näyttelijät viihtyvät tutuissa rooleissa, joita ei ole turhaan lähdetty muuttamaan. Leffan pahiskin tarjoaa tarpeeksi moniulotteisuutta, ettei hän lipsahda halvimmaksi mahdolliseksi uhaksi.
Leffan miinuspuolista törkeimmin pistää merkille täysin käsittämätön logiikka, jolla miehistön etsityin jäsen päätetään viedä keskelle pankkiryöstöä, ja näin ollen vaarantamaan koko miehistön turvallisuus. Hieman myös harmittaa, että Serenity-alus on tummempi paikka kuin tv-sarjassa, jossa se on valoisa ja lämpimän oloinen. Muutos muistuttaa Star Trek: The Next Generation -leffoista, jotka potivat samaisesta vaivasta. Kai se on jokin sääntö, että ison budjetin elokuvassa pitää synkistellä sinisen eri sävyillä, jotta kokonaisuus näyttäisi suurelle yleisölle coolilta. Muusta visuaalisesta ilmeestä voisi mainita sen, etteivät efektit ole aina maailman kauneinta – budjetti oli ”vain” 55 miljoonaa – mutta tämä ei toisaalta haittaa munakkaita toimintakohtauksia, joita kyseisten efektien avulla toteutetaan. Erityisesti mittava ja monipuolinen loppujakso saa katsojan pomppimaan tuolissaan innosta. Avaruusjaksoista täytyy antaa pieni kiitos sille, että tyhjiössä on kerrankin (lähes) hiljaista.
Värisävyt ja toimintajaksot yksin eivät riitä muuttamaan sitä, ettei Serenityssä suinkaan aina liikuta paraatikentillä. Vaikka leffa on 500 vuotta tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä, se toimii enemmän vanhojen lännenelokuvien ehdoilla kuin esitellen puhtoisia tietokone-efektikaupunkeja. Elokuvassa liikutaan pääosin planeetoilla, joilla Allianssin ote on heikoin, ja näissä maailmoissa fiilis on kuin westernien pikkukaupungeissa. Henkilöinä ei ole yksiselitteisiä menestyjiä, vaan yhteiskunnan marginaaliin toisaalta omien tietoisten tekojensa vuoksi ajautuneita, toisaalta sinne menestyjien pakottamia ihmisiä – juuri sellaista porukkaa, joiden kirjoittamiseen Whedon on erikoistunut, ja joissa hän on puhuttelevan hyvä. Hahmot ovat kukin nokkelia ja sikäli rakastettavia, mutta saavat kukin omat erityispiirteensä: jokainen on Serenityn kyydissä eri syistä. Tässä vaiheessa lienee selviö sekin, että kyseinen alus pysyy kasassa niittien ja ilmastointiteipin turvin, luoden lisää hurmaavaisuutta kyseiseen purtiloon.
Vauhdikas ja nopeatahtisesti etenevä toimintaseikkailu tarjoaa lämminhenkiset jäähyväiset miehistölle, jota moni jäi kaipaamaan. Whedonin mukaan sarjalle ei ole luvassa jatkoa sen paremmin televisiossa kuin valkokankaallakaan. Myöhemmin julkaistut kuusi sarjakuvaseikkailua ovat näillä näkymin viimeiset lisäykset Fireflyn maailmaan. Toisaalta ehkä on hyvä näin: Firefly on osittain ykkösluokan viihdettä siksi, ettei se koskaan ehtinyt olla huono. Nykyisellään olemassa oleva materiaali sen sijaan tulee aina elämään fanien sydämissä. You can’t take the sky from me.
