Alkuperäinen Star Trek -sarja ehti pyöriä televisiossa vain kolmen vuoden ajan 1960-luvun jälkipuoliskolla. Sarjan luoja Gene Roddenberry yritti muutamaa vuotta myöhemmin uudelleen animaatiosarjalla, joka sekin kesti vain kaksi tuotantokautta. Mikä siis lopulta teki Star Trekistä yhden viihdemaailman suosituimmista tavaramerkeistä?
Vuonna 1979 Robert Wise astui puikkoihin, kun Star Wars -trilogian menestyksen jälkimainingeissa, päätettiin seuraava Star Trek -rakennelma ohjata kokoillanelokuvaksi. Star Trek: The Motion Picturen myötä sarja otti pysyvän jalansijan elävän kuvan historiassa. Elokuva on jatkoa mestarilliselle sarjalle ja poiki myös mestarillista jatkoa itselleen, mutta sen merkitys historiassa ei muuta mihinkään valitettavaa faktaa, että omana teoksenaan se on erittäin heikko.
Alkuperäinen sarja oli pyrkinyt jo omana aikanaan hyvin vahvasti älykkääseen tieteiskuvitelmaan ja ehdottomasti edistyksellisyyteen televisiomaailmassa. Edellä mainittuihin asioihin pyrkii myös Star Trek: The Motion Picture visuaalisuudellaan ja myös tarinallaan – tai tarkkaan ottaen sellaisen puutteella. Klassisen draamakerronnan sijaan se mehustelee tuskastuttavan pitkillä kohtauksilla, joissa pääosassa ovat vain lavasteet ja musiikki – elokuvataiteen pinnallisimmat rakennusaineet. Yli kaksituntisen hämmentävän balettiesityksen jälkeen se yrittää vielä pelastautua tarjoamalla katsojalleen yllättävän loppuratkaisun. Ja elokuvan päätös onkin erittäin toimiva ja nautinnollinen ajatusleikki; mutta voiko katsoja enää löytää siitä merkitystä katsottuaan kivuliaan liudan tyhjiä, merkityksettömiä kuvia?
Star Trek: The Motion Picture jää lopulta vain jonkinlaiseksi kehnoksi yritykseksi seurata Stanley Kubrickin 2001: A Space Odysseyn jalanjälkiä. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että teoksen kiehtova lopetus antaa syyn etsiytyä sarjan myöhempien teosten pariin. Star Trek II: The Wrath of Khan ottaa uuden suunnan, mutta – kuten piirrossarjan kertoja tilanteessa toteaisi – se onkin jo oma tarinansa.
