Päätin aikoinaan, että James Bond -elokuviin en sanallakaan kajoa. Lähinnä siksi, että kyseinen mittavaksi venynyt ja lapsosena villinnyt leffasarja ei ole käytännössä verrattavissa muihin elokuviin: herrasmiesagentin seikkailuissa ei tuppaa olemaan minkäänlaista tolkkua – tarkastellaan sitten toinen toistaan värikkäämpiä pahiksia tai vain yleisasetelmaa, jossa Bond, James Bond, nai jokaista hameväen edustajaa charmantisti ja käy sitten taas taistoon vähemmän rikollisen maailman puolesta.
Mieleni muuttui sinä hetkenä, kun Kuolema saa odottaa pongahti television ruutuun ja palautti traumaattisen leffateatterikokemuksen vuosien takaa. Jokin kumma syy, kenties masokismin esiaste, velvoitti tarkastamaan, onko elokuva samaa kuraa, joksi sen aikanaan mielsi. Ja onhan se. Bond on yritetty tuoda 2000-luvulle säilyttäen silti tuo veikeä seikkailumielisyys vuosien takaa. Ja ainakin Lee Tamahorin käsittelyssä tämä tarkoittaa sitä, että päivitys onnistuu kuin eräässä kuulussa käyttöjärjestelmässä ja perinteet puolestaan pyyhitään pois huolella. Lopulta Kuolema saa odottaa on tyhjä kupla ja kaiken kukkuraksi se siinä sivussa leikkaa Bondilta pallit pois.
Pierce Brosnan Bondina ei ole huono, muttei hyväkään. Lähinnä sellainen laimea brittiläinen teekupponen, joka menee megabudjettikokoisen pakkopullan kera. Sen sijaan käsikirjoituksen rytmitys pakkolempimiseen ja superhölmöine laserkäänteineen on jotakin aivan kamalaa. Tuntuu jopa siltä, että jo mainituista perinteistä mukaan ovat päässeet vain surkeat trikkikuvat (taustalla 2000-luvun huonointa ohjelmointityötä, jos ei nyt aivan jotain Mega Shark vs. Giant Octopus -kamaa mukaan lasketa) sekä tuo ehkä viisikymmentä vuotta sitten coolilta tuntunut Hei me tuhotaan kaikki megalaserilla -asenne.
Kuolema saa odottaa on niin paha lässähdys jopa brittiagentin tarinaputkessa, että sen jälkeen oli varmaa, että Bond tarvitsi uudet kasvot vielä saman vuosikymmenen aikana. Rosamund Piken harmaahkö Bond-tyttöys, Toby Stephensin virneet ja Madonnan ei-niin-miekanterävä piipahdus ruudulla ovat ne väliosauden viimeistelevät osaset. Puhumattakaan leffahistorian huonosti rytmitetyimmistä mainstream-pakkosanelupuujaloista tai jäätiköllä kampaus kunnossa viilettävästä Bondista. Katsojan ei ehkä tarvitse kokea sitä hassunväristä sähköshokkia, josta sankarit iskuja vuoronperään ottavat, mutta kyllä tämä leffa ihan omana itsenään on kylliksi paha shokki.
