Vain vähän aikaa sitten pääsin Torso-arvostelussani (heh heh) hehkuttamaan, ettei Sergio Martino ole yhdessäkään genressä aivan järkyttävää roskaa päässyt suoltamaan ulos. The Mountain of the Cannibal God eli suomalaisittain Viidakon julma salaisuus kuitenkin armeliaasti korjasi tämän harhakäsityksen. Kyseessä on nimittäin huonoimpia näkemiäni elokuvia, jossa Martinon kiistattomat ohjaajanlahjat eivät missään suhteessa välity katsojalle lopputuloksesta. Juonta ei voi juuri omaperäisenä pitää, vaikka tarinassa muutamia ”yllättäviä” käänteitä onkin, eivätkä näyttelijätkään juuri loista. Sisäinen logiikka tarinasta uupuu täysin.
The Mountain of Cannibal Godin alku aiheuttaa kannibaalielokuvien jaloon genreen perehtyneille väristyksiä: ”vain muutaman tunnin lennon päässä Lontoosta elää kivikautisia kansoja kannibalismia harjoittaen”. Kyseisen lauseenhan Ruggero Deodato imitoi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen ”Cannibal Holocaustiinsa”, joka kuitenkin on elokuvallisesti ja erityisesti teemalliselta sisällöltään aivan toista tasoa kuin The Mountain of Cannibal God. Tekstimuodossa nähdyn johdannon jälkeen tarina alkaa: Susan Stevenson (Andress) etsii miestään, joka on kadonnut samoillessaan eteläamerikkalaisessa viidakossa ilman hallituksen lupaa. Tästä syystä Susan joutuu olemaan ilman maan hallituksen tukea, ja pestaa siksi itse retkikunnan, joka suuntaa pyhälle Ra–Rami-vuorelle, joka myös Kannibaalijumalan vuorena tunnetaan. Ensimmäiset kolme neljäsosaa koostuvat viidakossa samoilusta ja erilaisista luontodokumenteista näpsityistä palasista. Viimeinen neljäsosa tarjoaa absurdeja juonenkäänteitä ja halpaa ”shokeeraamista”, tosin hieman erilaisessa muodossa kuin genren muissa teoksissa.
Elokuvan suurin ja ainoa vetonaula eksploitatiivisen aiheen lisäksi on pääroolin esittäjä Ursula Andress, joka muistetaan roolistaan ensimmäisessä Bond-elokuvassa. Menestysroolinsa päivistä Andress on kuitenkin vanhentunut, minkä voi päätellä laimenneesta karismasta ja poiskuluneista näyttelijänlahjoista, vaikkakaan ei kirurgin korjailemista kasvoista. Muita The Mountain of Cannibal Godissa näytteleviä ”tähtiä” ovat Claudio Cassinelli ja Antonio Marsina, joiden ovat samoista syövereistä kuin Andressinkin. Ainoan hyväksi kutsuttavissa olevan suorituksen tekee ”American History X:ssä” varsin vakuuttavasti törmäillyt Stacy Keach painajaisten ja muistojen riivaamana tutkimusretkeilijänä. Martinon vakiosäveltäjät Guido ja Maurizio De Angelis (eli Oliver Onions –duo) osoittavat ”monipuolisuuttaan” tekemällä bongosooloja ja syntikkapoppia sekoittavan ääniraidan. Veljesten erikoinen ja ajoittain tunnelmallinen alkuasukastekno on kuitenkin elokuvan onnistuneinta antia, vaikkei vedäkään vertoja Ruggero Deodaton kannibaalielokuvien klassisille ääniraidoille.
Sergio Martinon itsensä ohjaus ei The Mountain of Cannibal Godissa ole mitään kaunista katsottavaa. Poissa on miehen giallojen ahdistava tunnelma, ja tilalla on eteenpäin syöksyvä räime, joka ei kuitenkaan aina samannäköisessä viidakossa ja aivan liian pitkän johdannon vuoksi etene juuri mihinkään. Lopun hämmentävä alkuasukasrituaaliorgia on tavallaan tunnelmallinen, muttei juuri positiivisessa mielessä. Koska pidän Martinoa kuitenkin jossain määrin arvostelukykyisenä ohjaajana, en voi olla kummeksumatta, miksi hänen täytyi ylipäänsä koko kannibaaligenreen mukaan hypätä. Ja jos kerran hyppäsi, miksei hän tehnyt elokuvastaan esimerkiksi toiminnallista viidakkoseikkailua splatter-efekteillä ryyditettynä, sillä tahattoman komediansa ja kökköjen juonenkäänteidensä ansiosta The Mountain of Cannibal God joka tapauksessa muistuttaa enemmän toimintaseikkailua kuin kauhuelokuvaa. Martinon ohjauskin olisi sopinut tällaiseen toteutukseen paremmin, kuten ”New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019” todistaa, mutta ilmeisesti ainakaan tuottajien rahoilla komediallisen seikkailun tekeminen ei Italiassa ollut mahdollista ennen ensimmäistä Indiana Jonesia.
The Mountain of Cannibal Godissa on melko mielenkiintoisia tekijänimiä – Sergio Martinon nimen on ehdollistanut tarkoittamaan ainakin jonkintasoista laatua, Bond-tyttönä Ursula Andress pääosassa lupailee mielenkiintoista näyttelijätiimiä ja Oliver Onionsin scoret ovat aina hauskoja (vaikkakaan eivät aina sovi elokuviinsa kauhean hyvin). Tässä elokuvassa kukaan tekijöistä ei ole saanut oikein mitään aikaiseksi, ja lopputulos onkin tylsä elokuva luontodokumenteista napsittujen, juonen kannalta turhaakin turhempien eläintappojen kuorruttamana.
