Leffat, jotka kertovat nuorisosta, ovat kokemukseni mukaan aika usein jollakin tapaa noloja. Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta jos elämä on läksyjä, punkkaamista vanhempien nurkissa ja viikkorahan odottelua, elokuvaan se voi olla aika mielenkiinnotonta sisältöä. Siitä huolimatta ohjaaja ja käsikirjoittaja Lisa Azuelos halusi tehdä nuorisoleffan, koska niitä ei ilmeisesti ole koskaan tarpeeksi. Ranskassa LOL (2008) oli komedia. Kun Azuelos pääsi tekemään elokuvansa pari vuotta myöhemmin uudelleen Amerikassa, siitä tuli draamakomedia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa kaikkea muuta kuin LOL (Laughing Out Loud). Ehkä lopputulema olisi ollut jotain aivan muuta, jos Azuelos olisi joku Godardin tai Fellinin kaltainen nero.
LOL tarkoittaa tässä tapauksessa Lolaa (Cyrus), jota kaverit kutsuvat Loliksi. Hän asuu äitinsä (Moore) ja kahden nuoremman sisaruksensa kanssa, käy koulua ja kirjoittaa päiväkirjaa. Lolin ajatukset pyörivät pojissa koulussa ja kotona. Äiti ei tietysti ymmärrä yhtään hänen elämäänsä, joka on välillä ihan hirvittävän tuskaista, kun kotiarestinkin aikana voi vain chatata ja mesettää kavereiden kanssa, eikä imutella Kylen (Booth) kanssa silleen tiettekste niinku. Lolin kaltainen tyttöreppana varmaan olisi kuollut, jos olisi joutunut arestiin ennen kännyköiden ja Internetin valtakautta, silloin joskus ennen kuin Madonna oli riisunut kuuluisat tötteröliivinsä ja joku saattoi vielä muistaa nähneensä Elviksen elossa ja hoikkana. Lolin elämän kohokohta olisi luokkaretki Pariisiin, mutta se uhkaa mennä poskelleen, kun hän järjestää liian isot kotibileet ja se ihq muusikko Kylekin ehkä vehtaa jonkun toisen kanssa vessassa.
Koska Lolin elämä on mitä on, elokuvassa on pari sivujuonta, joiden avulla sen kiinnostavuutta on yritetty petrata. Lolin äidin suhteet ja Kylen pyrkiminen bändikilpailuun tiukkisisänsä vastusteluista huolimatta ovat kumpikin aika yllätyksetöntä settiä, mutta ensiksi mainittu on ehdottomasti elokuvan parasta antia Demi Mooren eläytyessä äidin rooliin kaikkea muuta kuin puolivillaisesti. Leffa ei selvästikään ansaitse Moorea, koska sen käsikirjoitus on niin lattea, että se olisi toiminut paremmin esimerkiksi sytykkeenä tai kierrätyspaperimateriaalina. Sivujuonet tosiaan ovat vain sivujuonia, ja käsikirjoittaja-ohjaaja Azuelosilla näyttää olevan ilmiömäinen kyky tappaa kiinnostavimmatkin juonenalut tylsiin ja kuluneisiin ratkaisuihin. Elokuvan näyttelijöissä ei niinkään ole mitään vikaa; LOLin amerikkalaisversiota voisi jopa väittää paremmin näytellyksi kuin alkuperäistä ranskalaiselokuvaa, joskin jälkimmäisestä olen nähnyt vain trailerin, joka ei tietenkään kerro ihan kaikkea totuudesta.
Jos kohta LOL ei tarjoakaan mitään uutta, se voi silti olla ihan kiva perheleffa äideille ja tyttärille. Elokuvateatteriin sitä tuskin kannattaa lähteä katsomaan, ja rapakon takanakin LOL sai hyvin rajoitetun teatterilevityksen ennen kuin DVD:tä tuupattiin markkinoille. Tämä on juuri sellainen elokuva, jota katsotaan vasta sitten kun ei ole enää mitään muuta katsottavaa tai tekemistä. Monella tasolla, kuten kuvauksen tai lavastuksen kohdalla, LOL on ihan kelpo elokuva, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Azuelosin totaalinen lamaantuminen tehtävissään tekee LOLista silti HOH-HOIJAAn.
