Koodin Olympos has fallen aika on, kun Valkoinen talo on menetetty. Erästä tällaista epäonnista päivää kuvaa Olympos on valloitettu, jonka joka kohtauksessa soi geneeristä pauhaavaa insterumentaalimusiikkia. Elokuvan tapahtumat alkavat varsin ajankohtaisesta kuviosta: tv-uutisten mukaan Pohjois-Korea uhittelee Yhdysvalloille, mutta päivä on muuten ihan nätti ja turistit kiertelevät nähtävyyksien ympärillä harmittomina kuin kärpäset tunkiolla. Leppoisan tunnelman rikkoo omituinen lentokone, joka on päässyt Washingtoniin asti, vaikka kantaa sisuksissaan rajua tuhokalustoa. Ja niitähän yllätyshyökkääjät myös käyttävät amerikkalaisten valtaa ja fallisia symboleja kohtaan.
Ottaen huomioon tosielämän amerikkalaisten nykyiset turvallisuusprotokollat, leffan esittämän hyökkäystilanteen eteneminen vaikuttaa liioittelulta. Tosin, tätä kirjoittaessa tuoreet Bostonin räjähdykset antavat aihetta myös ajatella toisin. Mutta näitä asioita on lopulta hankala verrata – leffassa hyökätään vallan pesäkkeeseen ja valtaapitäviä kohti, ei urheilutapahtumaan ja tavallisia kansalaisia kohti (vaikka heitä tietysti kaatuu tässäkin tapauksessa).
Aaron Eckhartin esittämä presidentti Asher on uljaudessaan pahimmillaan klisesisintä fiktiivisten amerikkalaispresidenttien joukkoa: sinfoniaorkesteri säestää ponnekkaasti jopa vain sitä, kun hän vetää pikkutakkia ylleen. Ilmeselvästi kyse on suurmiehestä, mutta ohjaaja Antoine Fuqualta ja kumppaneilta on jotenkin hukassa se, missä menee koomisuuden ja vakavuuden raja. Käsikirjoitukseen on väännetty myös muutama oikeasti hauskaksi tarkoitettu läppä, mutta ne taas jäävät jälkituotannossa lisätyn digitaalipölyn ja muun röhnän alle turhan tehokkaasti. Monesti kyse on pienestä: tiukempi lähikuva olisi mahdollisesti terästänyt esimerkiksi eräässä kohtaa presidentti Asherin ja häntä pelastamaan lähtevän ex-turvamies Mike Banningin vitsailua. Osa ongelmaa on yksinkertaisesti siinä, että Gerard Butlerin esittämä Banning on rooli, joka olisi sopinut Bruce Willisille – ellei Willis olisi jo parikymmentä vuotta liian vanha siihen.
Olympos on valloitettu on sävyltään ankara ja kitkerä. Se vaikuttaa kuin jonkinlaiselta menneen ajan propagandarainalta, jossa ”me-ryhmä” (amerikkalaiset) joutuvat kylmän iskun kohteeksi itselleen vieraan kulttuurin taholta ja näyttävät sitten voimansa. Soppaa hämmentää se, että ensin elokuvassa halutaan erotella Pohjois- ja Etelä-Korea pahiksiin ja hyviksiin, mutta seuraavassa hetkessä kaikista korealaisista leivotaan potentiaalista uhkaa, jotta Buterin esittämä Banning vain äkkiä pääsisi toteuttamaan omaa die hardiaan pitkin Valkoisen talon historiallisia interiöörejä. Yksioikoista, -toikkoista ja ilotonta mättöä ja räiskettä. Mikä näitä nykyajan toimintaelokuvien tekijöitä vaivaa? Olisin halunnut haistaa testosteronin, riemastua jännittävistä käänteistä ja ihailla letkeän sankarin otteita, vaan tästä leffasta en näitä asioita löytänyt kuin nimeksi. Kaksi tähteä tulee Gerard Butlerin paljaille rintalihaksille ja näyttelijöiden sekä tehostetiimin hyvästä yrityksestä. Kolmatta en olisi antanut edes kolmannesta nännistä (jota Butlerilla ei tiettävästi edes ole).
