Elokuvien uudelleenfilmatisointi on kuin taideteoksen päälle ulostaminen, se voi tehdä joko hyvää, pahaa, tai sillä voi olla kulttuurista arvoa. Vuoden 1958 kauhuklassikon kalkkkuna-inkarnaatio ei anna pienintäkään mahdollisuutta katsojalle pitää tästä elokuvasta. Kovasti shokkiefekteillä sekä verellä kaupattu kikkare ei saa edes gorenälkää pois, saatika pelottamaan. Ihan näin vinkkinä elokuvan tekijöille, että ne tärisevät kummitukset sun muut kummajaiset voi jättää ihan huoletta Toolin musiikkivideoiden ominaiskuvastoon.
Geoffrey Rushin esittämä Price (kunnianosoitus edesmennyttä Vincentiä kohtaan?) kutsuu viisi toisilleen tuntematonta, toinen toistaan enemmän karrikoitua vajaamielistä juhlimaan syntymäpäiviään entisessä mielisairaalassa, jonka kohtalo on varsin harmillinen. Luonnollisesti nämä älykääpiöt jäävät loukkuun taloon, tähän ei ole suhtauduttava muulla tavalla kuin tutkimalla skeptisesti tuhahdellen pimeimpiä käytäviä. Viimeistään tässä vaiheessa moni hautaa kasvonsa kämmeniinsä ja ihmettelee syntymäänsä kiroten, miksi juuri Rushin piti osua tähän elokuvaan, hyvä näyttelijä hukkaan.
Pahuuden Kartano on erittäin hyvä esimerkki, miten huonosti voi kauhuelokuvan tehdä, potentiaalin tuhlaamisesta puhumattakaan. Kaikki puuttuvat epäkohdat yritetään paikata heittelemällä ruudulle verta, visvaa ja tissejä, tämä ei vain toimi. Toisaalta yritetään nojautua siihen, että kyseessä on “vain tavallinen kauhukartanoleffa”, tämäkin tukijalka kaatuu siihen, että hela paskasta yritetään tehdä mahdollisimman moderni ja hieno. Todella hieno teko olisi ollut jättää koko elokuva tekemättä.
Tylsää haahuilua, hitusen verta, mukaskitsoja kohtauksia, kliseitä, tissejä, sekä pari melko toimivaa kamerajippoa, jos tätä haet kauhuelokuvaltasi, ole hyvä ja marssi lähimpään vuokraamoon (itse bongasin 2€ hintaan alelaarista). Mikäli etsit hyvää, toimivaa ja ennalta-arvaamatonta elokuvaa, tästä et löydä mitään edellisistä kriteereistä.
