Väsyneesti se alkoi, ja väsyneesti se päättyi. Hercule Poirot -leffojen tuorein tuotantokausi siis. Vaikka David Suchet tulkitseekin Poirot’a järkkymättömällä vakaudella ja varmuudella, niin sama vakaus ei välity itse tuotantoon.
Tuoreimmat neljä jaksoa on maustettu ajanmukaisin maustein, mikä tarkoittaa sitä, että Christien porvari-idylli on liukunut lähemmäksi perusjännäreiden ja rikosratkaisijoiden nykytoimia. Välillä pienellä seksiviittauksilla ja höpöhöpö-twisteillä höystetyn tv-leffasarjan pelkää hyppäävän Num3roiden tai CSI-tutkimusten puolelle. Jos vaikka Puaroo näkisi välähdyksinä verisen murhan tai… Onneksi ei sentään, toisaalta syvällä metsässä ollaan nytkin.
Uusimmat versioinnit ovat siis (ihan tarkoituksella) hukanneet sen Christien tavattoman viattoman ympäristön, jonka sisällä kiehuu kuin teepannussa pillin jo kovasti vihellellessä. Tuloksena on korni 2000-lukulainen sekasakki tylsyyden laitamailla kuljeksimassa. Eikä vanha Hastings-veikkonenkaan ole tähdittämässä tutkimuksia näissä tuoreimmissa tekeleissä.
Vaikka dramatisointi ei pettäisikään, niin Poirot numero 57 on silti auttamattoman tylsä parodia siitä, mitä Chistien kynä on parhaimmillaan loihtinut. Jahkaillaan onko jäppinen kuollut ja napsahtaako perintö katkeranköyhälle sakille vai sillä pissapäiselle veljelle ja sen siskolle. Muuta ei tapahdukaan, tai no joo… Kun perinteikäs Aah, te olettekin kaikki paikalla, kerron sylkeä roiskien kuka teki ja mitä -osio pläjähtää ruutuun, niin täytyy ihan naurahtaa harmaiden aivosolujen tämänkertaisille leimauksille. Vuonna 1948 valmistunutta pohjateosta allekirjoittanut ei muista lukeneensa, mutta johtuuko se tämän version erilaisuudesta, alkuperäismateriaalin heikkoudesta vai peräti siitä, että Christien ko. teos on lipsahtanut ohi käsien. Oli miten oli, niin tämän teoksen väsyneiden rikoskiemuroiden jälkeen ei huvita edes kokeilla.
