Bill Williamson (Brendan Fletcher) on ihan vain tyyppi. Hän pukee ylleen pelottavan haarniskan, aseistautuu ja lähtee sotaretkelle. Sotaretki on kylläkin koko ympäröivää maailmaa, yhteiskuntaa ja kaikkea muutakin sellaista vastaan. Se on siis verilöyly ja joukkomurha.
Uwe Boll omaa maineen räpeltävänä tonttuna jonka aikaansaannokset ovat jossain calccunan ja kurapaskan välisessä höttömaastossa. Ehkä niin on, mutta joskus sählärikin osuu maaliin. Tässä tapauksessa maalin nimi on [I]Rampage[/I] ja se kuvaa juuri sitä ihteään. Ehkä Uwe Boll on huomattavasti mainettaan kyvykkäämpi, sillä [I]Rampage[/I] on erittäin tyly, säälimättömän väkivaltainen ja kaunistelematon elokuva. Se kuvaa päähenkilönsä tunteettomasti suorittamaa verilöylyä yhtä kliinisesti kuin päähenkilöä itseään. Se on toteutukseltaan päin naamaa viskaava solvaus autenttisuutta [U]ja[/U] sen hirvittävä väkivaltaisuus ei ole itsetarkoituksellista.
Brendan Fletcher on mielipuolisen rikosvyyhden tekevä tappaja, mutta hän ei ole pelkkä mielipuoli murhaaja – hän on suunnitelmallinen, älykäs ja huomaa yhteiskunnan ongelmankohtia. Hän vain tarttuu toimeen ja toteuttaa tekonsa tehokkaasti. Hän on myös täydellisen menneisyydetön ja hänen teoilleen ei löydy minkäänlaista traumaattista tekosyytä. Hän vain tekee sen. Lyhyesti sanoen Fletcher luo kammottavan hirviön mitä epätodennäköisimmän ohjaajan alaisuudessa. Muut näyttelijät ovat pelkkiä sivuhahmoja verisessä teurastuksessa ja iso osa heistä kuolee verisesti.
Kuvastoltaan [I]Rampage[/I] on suorastaan dokumenttimaisen lavea, sillä kamera kirjaimellisesti seuraa verilöylyä ja sen toteuttajaa. Tietysti dokumentaarisuuden illuusiota rikotaan draaman vahventamiseksi ja jotkut efektit ovat hieman kökköjä, mutta dialogissa on terävyyttä ja meininki on tylyä.
Kokonaisuutena [I]Rampage[/I] on erityisen tyly, väkivaltainen ja ajoittain jopa erinomaisen ovela elokuva. Sillä on heikkoutensa, mutta sillä on vielä enemmän vahvuuksia ja sen näkemys ihmiskunnasta on kaikkea muuta kuin optimistinen.
