“It ain’t over until it’s over”. Harvinaisen osuvasti sanottu, ainakin mikäli kyseessä on lihaskimppu Sylvester Stallonen. Hän kun tuntuu elävän tätä nykyä uransa uutta huippua. Jo kovasti ikääntynyt, mutta myös taitoa ja kokemustakin kerännyt entinen kasaritähti päätti viimein palata tuttuihin kuvioihin jo vitsiltä tuntuneessa jatko-osassa Rocky Balboa. Kaikkien yllätykseksi elokuva ei kuitenkaan ollut vitsi, vaan kiersi täysin Stallonen omaan ikään liitetyt pelot käyttäen sitä hyödykseen tarinassa. Ja kun lopputulosta katsoo, niin mikäs sen luonnollisempaa. Rocky Balboa oli Rocky-faneille suuri positiivinen yllätys sumeilemattoman nostalgiansa ja uskottavan draamansa ansiosta, sekä yhtä kaikki kunniakas lopetus Stallonen menestyneimmälle hahmolle. Mutta entäpä Rockyn pessimistinen velipuoli John Rambo? “Live for nothing or die for something” sanoo hän, ja räjäyttää kankaat vain paria vuotta myöhemmin. Ja silppua syntyy.
Rambo aloitti elokuvataivaan vaelluksen Amerikan kotikonnuilta, jossa hän toi Vietnamin sodan omien traumojensa mukana USA:n maaperälle. Seuraavaksi hän aloitti sen uudelleen Vietnamissa, jonka jälkeen hän taisteli urheiden afgaaniveljien rinnalla pahaa ryssää vastaan aavikoilla. Nyt hän elää masentuneena ja erakoituneena Thaimaassa, jossa tienaa rahaa lähinnä pyydystelemällä käärmeitä esityksiin. Rambon rauha rikkoutuu, kun joukko amerikkalaisia lähetyssaarnaajia haluaa Rambon auttavan heidät Burmaan (meidän tuntemamme Myammar), jossa raivoaa 1900-luvun pisin ja verisin sisällissota. Aluksi eläkkeelle vetäytynyt pessimisti ei ole ajatuksesta lainkaan innostunut, mutta kuka olisikaan parempi kääntämään pään kuin vaalea nainen? Lienee sanomattakin selvää, että reissu muuttuu pian pelastusretkeksi. Ja sitten räiskyy ja rytisee tavalla, jollaista ei kukaan 2000-luvulla enää ole odottanut näkevänsä.
John Rambo on ensimmäinen Rambo-elokuva, jonka on myös ohjannut sen päätähti Stallone. Näin hahmo on ensimmäistä kertaa täysin hänen omassa hallussaan, mikä on totta kai vaan hyvä asia. Eversti Trautman on näyttelijänsä Richard Crennan mukana jäänyt tämän maailman meiningeistä pois, eikä Jerry Goldsmithin kuuluisia säveliäkään juuri kuulla. Aika on siis kulunut, mutta Rambo myöntää sen. Isokokoinen järkäle ei enää hyppele yhtä ketterästi kuin aikoinaan, mutta tietoa, tarkkuutta ja oveluutta hänelle on kertynyt senkin edestä. Mutta muulla tavalla John Rambo on täsmälleen sellainen Rambo, jollaista on osattu odottaa: sumeilematon, rankka ja nimekkääseen antisankariinsa luottava suora toimintaelokuva, ja yhtä tyly kuin nimensä. Jenkkipatriotismista on kuitenkin luovuttu, eikä elokuva tunnu tyytyvän yksiselitteisesti tuomitsemaan tappamista sen kummemmin kuin oikeuttamaan sitä, vaan jättää tällaiset eettiset kysymykset lievästi taka-alalle. Halutessaan elokuvan voi nähdä pessimistisenä näkemyksenä ihmisluonnon pahuudesta, jonka taipumus sotaan ei ole muutettavissa millään keinolla. Aseilla sitä voidaan vain hidastaa, ja ainoa tehtävä asia on löytää toiminnalleen ja elämälleen jokin tarkoitus. Mutta halutessaan se on vain varteenotettava kehysjuoni viihdyttävälle ja visvaiselle mätölle.
Väkivaltaa Rambo sisältääkin sitten roppakaupalla. Ja mikäs sen mukavampaa, onhan kyseessä alati väkivaltaisen elokuvan maineessa piehtaroiva Rambo-elokuva, joka on tuonut 80-luvun tunnetason tähän päivään – ainoana eronaan vaan se, että tänä päivänä pitää olla enemmän vaikuttaakseen saman verran. Sanoisin silti, että Stallone on ladannut piiput aivan äärimmilleen, sillä Rambo on genressään, joka edelleen luokitellaan mainstream-toiminnaksi, jotain aivan ennennäkemättömän ilkeää ja brutaalia. Jos Shoot ’em up ei tuntunut kärsivän toiminnan puutteesta, vaikuttaa se Ramboon verrattuna koulu-tv:n annilta. Rambon väkivalta on paitsi runsasta, myös jollain tavalla puistattavaa ja graafisuudessaan realististakin, mikä tuntuu uudelta verrattuna First Blood II:n ja Rambo III:n sarjakuvamaiseen väkivaltaan. Ihmiset eivät vain kuole tässä elokuvassa, vaan menevät kirjaimellisesti palasiksi, veriseksi silpuksi, joka ei katoa minnekään taistelun loputtua. Stallone on itse sanonut halunneensa kuvata sotaa realistisesti herättääkseen maailman huomion Burman tilannetta kohtaan, mutta eihän mies voi toki vakavissaan väittää, ettei sitä olisi tarkoitettu myös toimintafania miellyttäväksi vastaiskuksi munattomalle nykytoiminnalle. Eikä elokuva voi poliittisella korrektiudellansakaan leveillä, sillä Rambon silmin välittyvä subjektiivisuus sodan osapuolia kohtaan on elinedellytys tämänkaltaiselle filmille. Tietysti Stallone on ollut tästä harvinaisen tietoinen.
Yksi Rocky Balboan vahvuuksia oli elokuvan kaunis ja näyttävä visuaalinen ilme, sekä häpeilemätön nostalgia. Ehkä pienoiseksi harmiksi aivan samanlaista visuaalista kikkailua värien ja hidastusten kanssa Rambo ei sisällä. Sen sijaan se luottaa vahvasti äärimmäisen intiimiin ja hektiseen kuvaustapaan, joka suorastaan ahmii lähikuvia ja hidastuksia enemmän suoranaista pikakelausta. Suorasukainen tapa kuvata kaikki mahdollinen melske ja verenvuodatus käyttämättä minkäänlaista “itsesensuuria” on tietysti tehokeinona varsin verraton, sillä elokuvan kauttaaltaan tyly luonne vain vahvistuu. Ja mihin sitä turhaa nostalgiaa tarvitsee, kun Rambo kuitenkin on Rambo, vaikka voissa paistaisi, ja kun tämä jännittää jousen tai tarttuu konetuliaseeseen, ei äijäenerginen adrenaliinivyöry voi olla tarttumatta vähänkään meininginherkkään katsojaan. Tällaista herkkua olisi toki saanut olla enemmänkin, sillä Rambon huikeaa taisteluylivoimaa riittää kokonaisvaltaisesti vain lopputaistelun ja parin erinäisen kohtauksen ajan. Mutta toki Rambo hahmona jaksaa kantaa myös hiiviskelyn hetket ja alun itsepainiskelut. Hahmon itsensä löytäminen tuntuu tosin hieman hätäiseltä, ja loppua kohti mentäessä aivan toissijaiselta asialta.
Rambo on elokuvallisesti todella pätevää työtä. Se ohjattu jännittävästi ja kuvallinen ja äänellinen ilmaisu ovat kekseliäitä. Tunnelmaa ei synnytellä väkisin, vaan annetaan sen syntyä tilannesidonnaisesti itsestään. Eipä sitä mitään sotarumpuja taustalle kaipaisikaan, kun pommit pamahtelevat ja konetuliaseet laulavat ehtimiseen ihmisten kiljuessa taustalla. Elokuvan sekasortoinen ilmapiiri välittyy katsojalle hienosti, ja kun saavutaan muutamaan elokuvan täysin hiljaiseen kohtaukseen, huomaa sen tuntuvan jännittävällä tavalla jopa vieraalta. Suoraan sanoen Rambo on hillitöntä kuvallista ja äänellistä tykitystä alusta loppuun ilman turhia hengähdystaukoja. Rytmityksellistä ongelmaa ei ihme kyllä tule, sillä vaikka elokuva rytisee paljon kerralla, ei se ehdi turruttaa. Elokuvan napakka kesto tekee Rambosta ehyen ja viihdyttävän paketin. Ja saa jopa haluamaan lisää.
Millaisen elokuva Rambo siis lopulta on? Suomenkielisestä nimestään huolimatta John Rambo ei ole Rocky Balboaan varrastettava analyysi hahmostaan niinkään paljon kuin pessimistisen maailmankatsomuksen julistus. Toki hahmo kokee elokuvan aikana paljon, ja löytää itsensä ja tarkoituksensa – jälleen – mutta mitä sitten? Tuskin kenellekään on epäselvää, miten kaikki päättyy, mutta että mitä Rambo hahmona siinä saavuttaa jää hieman avonaiseksi. Tai sitten vain merkityksettömäksi, mikäli Rambo tulee katsoa enemmän universaalina tai ajankohtaisena elokuvana. Niin, tai viihteenä. Loppu kuitenkin vetää kaiken takaisin siihen, mistä kaikki alkoi, ja näin tämä hieman irtonaiselta vaikuttava kohtaus tuo jonkinlaisen sovituksen. Itseäni ihmetytti, ettei elokuvassa muuten ollut minkäänlaista lopuntuntoa, mitä Rocky Balboa suorastaan pursusi. Jospa tämä ei sittenkään ole viimeinen Rambo? Missä se muka on sanottu? Stallone ainakin vaikuttaisi olevan elämänsä kunnossa, joten eihän sitä koskaan tiedä milloin Rambo kenties vieläkin tylymmässä muodossa…
Kaikesta huolimatta John Rambo on joka tapauksessa kunniakas paluu ikonimaiselta hahmolta, joka periaatteessa lunastaa kaikki sille asettamani odotukset, ja jopa ylittää ne. Köykäisestä juonestaan huolimatta aikaan on saatu ehjä ja tasapainoinen kokonaisuus, josta ei suoruutta ja iskevyyttä puutu. Se jos mikä on äärimmäisen hyvä asia, ja sujuvasti ja paikoin nerokkaastikin toteutettu sumeilemattoman väkivaltainen toimintafilmi on katsomisen arvoinen tapaus jo sinänsä. Kieltämättä elokuva sai myös pohtimaan Burman/Myammarin tilannetta, varsinkin alun pysäyttävien dokumenttipätkien myötä. Tosin näiden pätkien oikeutus on vähintäänkin kyseenalainen. Tällaisen filosofialtaan pessimistisen sotaleffan jälkeen tuntuu mukavalta taas sukeltaa Rockyjen optimistisiin meininkeihin, ja todeta, että Stallone todella osaa ohjata ja kirjoittaa hyvin erilaisia elokuvia. Kaikista pienistä valituksista huolimatta John Rambo on loppujen lopuksi hyvin vaikuttava filmi monella tavalla. Ainakin on selvää, ettei tämän leffan jälkeen mikään muu tunnu pitkään aikaan oikein miltään.
