Prequelit eli ennen varsinaisen leffan tai leffasarjan tapahtuma-aikaa tapahtuvat osat löyhkäävät monesti silkalle rahastukselle. Hyvin myyneen tuotteen vanavedessä julkaistaan kaikenlaista röhnää, jonka alkuperäiseen tuotteeseen tykästyneet ostavat – vaikka sitten pitkin hampain. (Hyvänä esimerkkinä Star Wars -leffojen kolme ensimmäistä osaa.) X-Men: First Classin tapauksessa pitää todeta, että poikkeuksiakin löytyy. X-Menien ihka ensimmäisen ryhmän syntyyn keskittyvä raina on piristävän vetreä ja huolella tehty.
X-Men: First Class tarjoaa toimintaseikkailua tieteiskuorrutuksella, kuten sarjan aiemmin ilmestyneet osat. Tämä tietysti estää sitä olemasta sillä tavalla kiinnostava ja älykäs paketti kuin vaikkapa viimeisin Kaurismäen Akin elokuva. Omassa genressään nuoren professori X:n (McAvoy) ja Magneton (Fassbender) tien alkutaivalta kuvaava leffa on silti fiksusti ja faneja lämmöllä ajatellen rakennettu. Siitä kielivät mm. sellaiset seikat kuin koossa pysyvä juoni, vanhojen tuttujen naamojen cameot (esim. Wolverineahan ei voi esittää kukaan muu kuin Hugh Jackman?) ja se, että ulkomaalaiset hahmot puhuvat äidinkieltään yllättävänkin pitkät pätkät. Siinä on jotakin todella coolia, kun Kevin Baconin tasoinen tähti vääntää hyvin luontevaa saksaa. Näin hän tekee Sebastian Shawnina houkutellessaan nuoren Magneton natsien kainaloon. Baconin esittämä pahis on muuten ehdottomasti tämän leffan suola ja pippuri. Paljon muita ilkimyksiä ei tarvitakaan, jotta elokuvan hahmojen keskinäinen kamppailu pysyisi jännittävänä.
Bryan Singerin X-Menistä ja X-Men 2:sta tuttu kosketus on aistittavissa tässäkin leffassa, vaikka Singer on tällä kertaa ollut mukana vain tarinan suunnittelussa ja tuottajana. X-Men: First Class on tyylillisesti vähän kuin Spielbergin ja Lucasin Indiana Jonesit: kevyen oloista viihdettä, joka tempaa mukaansa toisaalta huumorinsa, toisaalta vakavuutensa takia. Tekijät eivät käsittele sarjakuva-aihetta ja -hahmoja idioottimaisina luomuksina, vaan kunnioittavat niitä.
X-Meneihin liittyy aina muiden ihmisten mutantteja kohtaan tuntema pelko ja mutanttien halu saada hyväksyntää itsenään. Aiemmat elokuvat nähneille tutuista hahmoista paljastuu monia uusia yksityiskohtia, jotka liittyvät tähän perusasetelmaan. 1960-luvun James Bond -rainat mieleen tuovassa ympäristössä käyskentelevät Raven/ Mystique (Lawrence) ja Hank McCoy/ Beast (Skins-sarjasta tuttu ja pedoksi kovin kevytrakenteinen Hoult) esimerkiksi ovat hahmoja, joita kehitellään kunnolla. Eli ei lainkaan siihen tapaan kuin moni pettymyksekseen koki tapahtuvan X-Men – viimeinen kohtaaminen -leffassa.
X-Men: First Classin kermainen kuori on taitavan paakarin siloittelema. Efektit ovat tyylikkäitä, joskaan eivät genren suurkuluttajille mitään ihmeellistä. Vuosikymmenien takainen maailma piirtyy valkokankaalle yhtä uskottavana ja vinkeän retrona kuin mainitsemissani Bond-leffoissa. Välillä voisi jopa kuvitella, että X-Menien kanssa yhteistyötä tekevän CIA:n agenttirakennuksen nurkilla vilahtaisi myös Sean Conneryn näköinen Bond tai joku hänen naisistaan. Vaikutelmaa korostaa aikakausisarja Mad Menista tuttu January Jones, joka on timantinkovana Emma Frostina jälleen kerran kuin yksi viileän vaaleista vanhan ajan pin-up-tytöistä. Muuten, jos sarja tapahtuisi nykyajassa, January Jones olisi aivan liian kiiltokuvamainen ja tylsä ansaitakseen tittelin ”timantinkova”. Mutta eri aikakausi tekee ihmeitä, eikä mikään tässä elokuvassa lopulta vaikuta ylen huonolta ratkaisulta. X-Men: First Class on sarjansa parhaimmistoa ja toimintaseikkailua kaipaaville kuin viski jäillä kuuman päivän iltana.
