Anthem of the Heartin päähenkilö on tyttö nimeltä Jun, joka päättää lapsena vanhempiensa avioeron jälkeen lakata puhumasta kokonaan. Myöhemmin teini-ikäisen Junin koulussa aiotaan järjestää kokonainen musikaali ja Jun luonnollisesti pakotetaan värikkään hahmokatraan mukana sitä järjestämään. Vaativa ryhmätyöskentely ei luonnollisesti ole kaikkein ominta hommaa puhehaluttomalle Junille laulamisesta nyt puhumattakaan, mutta lopulta… tai no, saatte katsoa tämän ihan itse.
Tämä leffa oli ihmisten suosituksesta arvostelujonossa melkein vuoden päivät, mutta jaksoin tämän alkaa kirjoittaa vasta nyt toisen katsomiskerran jälkeen. En vielä toisenkaan kierroksen jälkeen taida ymmärtää, mitä ihmiset näkevät tässä elokuvassa tai miksi tätä itselle ylipäänsä suositeltiin. Trailerien perusteella tästä olisi odottanut jotain taikatyttöjä ja erilaisia otuksia vilisevää teinifantasiaa, mutta loppujen lopuksi tästä kuoriutuikin tylsääkin tylsempi tavanomainen teinimelodraama, joka eroaa suurimmasta osasta kaltaisiaan lähinnä ylimitoitetulla kestollaan.
Aloitetaan tämän kuohitseminen vaikka itse tarinasta: se on äärimmäisen ennalta-arvattava ja pitkästyttävä. Alun puolituntisen jälkeen pystyy melkein sana sanalta ennustamaan jokaisen tämän käänteen ja twistin alusta melodramaattiseen loppuun. Koko juttuhan perustuu vain ja ainoastaan ryhmän ja Junin kasvusta vaikeuksien kautta voittoon, mutta itse en varsinaisesti missään kohtaa välittänyt hahmoista senkään vertaa, että olisin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut itse ryhmän tarinan etenemisestä. Lopussa kaikki ratkeaa täysin itsestäänselvyyksien toteamiseen ja elokuva loppuu.
Aivan oma lukunsa tässä elokuvassa ovat sen viljelemät teinidraaman pahimmat peruskliseet ja henkilöhahmojen tympeimmät arkkityypit. Jun on itse tyypillinen angstisen itkupilli ja herkkä nuori, sitten on luokan kovis, hikipinko ja rohkea motivoiva opettaja… kaikki miljoonaan kertaan nähty. Jos hahmoista jokin erityisen paljon inhottaa jo alusta asti, niin Junin vanhemmat. Miettikää itse: ukko pettää vaimoaan ja perheen hajoamisesta rankaistaan lapsia aiheuttaen elinikäiset traumat ja henkiset ongelmat. Elokuvan mittaan äiti sitten vain pahentaa lasten itsetunto-ongelmia sättimällä ja kiusaamalla näitä vähän lisää. Olen kuullut vaativista japanilaisista vanhemmista, mutta tämä on jo liikaa.
Henkilökohtaisesti en pidä tästä elokuvasta ollenkaan. Kliseitä on liikaa, tarina on aivan liian pitkä ja ennalta-arvatta eikä hahmoissakaan ole juuri kehumista. Ehkä tämä saa pari tähteä kasaan juuri mukiinmenevällä animaatiolla, perushyvällä ääninäyttelyllä ja soundtrackillä, mutta kaikki muu… plääh! Jos haluatte nähdä huikean hienon teinidraaman, katsokaa vaikka Makoto Shinkain [movie]Your Name[/movie]. Se on vähintään miljoona kertaa tätä parempi.
