Tympeäksi käyvä kurkotus ikuiseen eloon.

12.11.2008 03:30

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:Sometimes They Come Back... Again
Valmistusvuosi:1996
Pituus:98 min

Muistellessa kuinka Hilary Swank asteli vuonna 2005 pokkaamaan toista Oscar-patsastaan säihkyvänä naisena, tuntuu mahdottomalta ymmärtää, että alle kymmenen vuotta aiemmin Swankin oli haettava roolinsa roskaleffoista. Siis sellaisista kuten vaikka Ikuisen nuoruuden himo. Toisaalta silläkin uhalla, että toistan itseäni, on todettava, että jostainhan jokaisen on nuorena työnsä on alettava.

Ikuisen nuoruuden himo on jatko-osa (tai pikemminkin Guy Ridelin kirjoittama täsmennetty versiointi) alkujaan Stephen Kingin kynästä syntyneelle Sometimes they come back –kauhutarinalle. Ja kieltämättä, juuri siltä se näyttää, osaltaan hyvässä, mutta enemmän pahassa. Leffasarjan ensimmäisen osan missanneena voin vain todeta tämän rainan vajakin ruohonleikkaajapojan (kieltämättä symppis idea, mutta ei loppuun asti viety), tarot-korttikikkailun, fläsärimuisteloiden sekä uskontoviittausten tuovan mieleen Kingin. Kokonaisuudesta taasen huokuu tuo liian usein Kunkku-sovituksissa esiintyvä halpa tusinatekeleen tuoksu.

Vaikka Ikuisen nuoruuden himo omaa ysärileffaksi kertakaikkisen halvoilta näyttävät tehosteet ja kuvittelee, että kaikesta matalalla äänellä nauravasta tulee pelottavaa, niin ei leffa aivan umpisurkean maineensa veroinen ole. TV-sarjoja kierrelleessä Michael Grossissa ja Swankin kieltämättä haparoivassa teinitulkinnassa on kylliksi voimaa kestämään sivuhahmoteurastukseksi yltyvän tarinan kompurointia ja Alexis Arquetteen tiivistyvää surkeutta. Arquettesta on todettava, että kyllähän jätkä (huom. nykyään kyseessä neiti, ei jätkä) kirkkaasti ansaitsee paikkansa ylinäyttelevien ja maneeriensa vangiksi jääneiden listalta.

Juonesta todettakoon, että siinä miekkonen palaa tyttärensä kanssa kolmenkymmenen vuoden jälkeen suruisia muistoja hehkuvaan paikkaan hautaamaan juuri kuolleen äitinsä ja saa peräänsä wannabe-poikabändiltä näyttävän lauman kuolleita. Kohderyhmän varmistamiseksi kuvioissa vilahtavat niin tissit kuin (huonosti toteutetut) veriroiskeet. Jo mainitut seikat kuten Arquetten totaalinen nolous ja useamman pahishahmon alhaalle miksattu puhesoundi ovat liian raskasta kamaa, jotta sinänsä hyvin tunnin verran kasassa ollut tarina pysyisi kiinnostavana. Kun tagline kuuluttaa ”Some things are better left … dead”, olisi tämän leffasarjankin ehkä voinut jättää hautaansa makaamaan. Mutta ei, pitihän niiden vääntää vielä se kolmaskin osa…

Arvosteltu: 12.11.2008

Lisää luettavaa