Mainessa, missäpä muualla, tapahtuu taas kummia. Rähjäisen Bachman Mill –putiikin (nimi on oiva viittaus pohjateoksen luoneen Stephen Kingin salanimeen) likaisessa kellarissa tuntematon olio alkaa terrorisointinsa ja sen jälkeen paikan tuholaisongelma on ongelmista pienin.
Graveyard shift – Yövuoro on mm. Taksikuskissa ja Death Wishissä apulaisohjaajana toimineen Ralph S. Singletonin ainokainen ohjaustyö. Yövuoro tuotti investoidut rahat niukasti takaisin, mutta ei ollut mikään kriitikoiden silmäterä – päinvastoin, lokaa ryöpsähteli niskaan oikein kunnolla.
Tällä suunnalla Yövuoro onnistuu yllättämään oikein kunnolla – voisi jopa sanoa, että positiivisesti kasvoille lävähtäen kuin aikoinaan Lahdessa 2001. Tyyliltään elokuva on pitkälti samanlainen kuin edeltäjäsovitus Pet Sematary. Keskeistä osaa tarinassa näyttelevien rottien vinkunassa ja laumakäyttäytymisessä on jotakin samaa pahaenteisyyttä, mitä Hitchcock esitteli Linnut-rainassaan. Ja onnistuupa Singleton lainaamaan Alien-leffankin fiilareita alle puolitoistatuntisessa pätkässään.
Lainailu ei Yövuoron kohdalla ole ongelma. Kauhugenren pääsynnit, eli kokonaisuuden kannalta totaalisen joutava pääosaduo sekä korniutta henkivä kauhistelu, loistavat poissaolollaan. Varsinkin kun tarkastellaan leffaa siinä valossa, että sen on sanottu olevan yksi turhimpia King-filmatisointeja. Vaan mihin ovat unohtuneet kuolaava Cujo-koira, Kingin esikoisohjaus Maximum Overdrive tai pahasti vesitetty Dreamcatcher?
Näyttelijöistä pääosan yrmyilevä David Andrews, harmaiden roolien mies, jää mieleen. Child’s playn Chuckyn ääninäyttelijänä paremmin tunnettu Brad Dourif tekee hupaisan keventävän roolin rotanliiskaajana. Näyttelijöitä enemmän kokonaisuudelle merkkaa täydellisen rähjäinen ympäristö, jossa stoori käydään. Vaikka loppupuoliskolla muutama tahattoman koomiselta vaikuttava kohta höllyttää otetta, usvaiset hautuumaat, kuoleman äänellä korskuvat laitoskoneet, likaiset viemärit, mustuneet seinät, kellarin varjot ja narisevat portaat toimivat. Respektiä niistä.
Yövuoro ei ehkä tarjoa mitään varsinaisesti uutta genreensä, mutta yövuoron pimeitä tunteja sekä rotanulosteelle haisevaa kellaria se kuvaa tarpeeksi vauhdikkaasti ja höpöttelyyn sortumatta. Itse pääuhka pysyy piilossa lähes viime metreille asti, mikä on toisaalta ihan toimiva ratkaisu, sillä ilmassa on vähän Shyamalanin Signsistä tuttua menoa, jossa lopun kiskaisu vesittää hieman vahvaa tunnelatausta. Ei suositella perinteisiä kauhuleffoja dissaaville, toisaalta ei myöskään kaikkein eniten Rattus-lajia pelkääville. Sen verran monta vikisijää ruudulla pyörii.
