Hullu crack-narkkari Richie (Forsythe) tappaa Ginon (Seagal) ystävän. Tästä ei Gino pidä yhtään ja lähtee jäljittämään tätä hullua tavalla, mikä on äärimmäisen Seagalilainen. Gino uhkailee, mukiloi, tuhoaa ja vittuilee tiensä läpi kaikista esteistä ja jättää jälkeensä valtavan kasan enemmän tai vähemmän kuolleita tai muuten vain loukattuja.
Tässä on julmettu annos väkivaltaa. Seagal on omassa elementissään Ginona, joka on kaikissa mittareissa pahempi tapaus kuin elokuva “roisto”, joka on itse “vain” hullu crackia kiskova liipasinherkkä narkkari. Gino on psyko ihan selvänä ja myös äärimmäisen epämiellyttävä. Huumoria ei ole tippaakaan ja koko elokuvaa voi pitää jonain ihmeellisenä hulluuden kuvauksena tilanteesta, missä sivulliselle on aivan sama, onko mukiloija poliisi vai hullu crack-narkkari.
Loppukohtaus on silkkaa hurmioitunutta väkivaltaa, vaikka jo sitä ennen on runsaasti hurmioitunutta väkivaltaa. Gino ampuu jalan irti haulikolla, pieksää baarin kovanaamoja biljardipallolla kohtauksessa, missä tuskallinen PAU-ääni on pääasiana ja kaupan päälle vielä vittuilee tapetun leskelle. Väkivalta ei ole onneksi mitää siistiä ja siloiteltua, vaan täyttä veren ja tuskan orgiaa.
Tällaisesta elokuvan arvo täysin katsojassa kiinni. Se on typerä, vastenmielinen, raaka ja inhottava, mutta kiitettävän suora. Kyseessä ei ole mikään korkean luokan mestariteos, vaan silkkaa raakaa ja katsojien sadistista viettiä tyydyttämään tehtyä mäiskettä.
nimimerkki: Jurpo
