Alfred Hitchcockin brittikauden elokuvissa syyttömänä poliisia pakeneva komea jäppinen ja tähän keskimäärin 4.2 sekunnissa hullaantuva blondi ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Niinpä myös Nuori ja viaton (1937) etenee näillä eväillä.
Nuori ja viaton saa myös kunnian olla Hitchcockin uran heikoimpia hetkiä. Ei riitä, että leffan nimi kuulostaa saippuaoopperalta, vaan myös juonen pakoileva pääkuvio pissaa alleen. Kuulu näyttelijätär kuristetaan ja paikalle osunut tuttavaheppu (Derrick De Marney) joutuu tietenkin epäiltyjen listalle. Ja jostakin kumman syystä syytettyjen listalta putoamiseen ei tarvita mitään muuta kuin oman kadoksissa olevien sadetakin ja sadetakinvyön löytyminen. Ts. Arsi ei kyllä täysin pysty sisäistämään, kuinka tuo pieni yksityiskohta on avain kaikkeen.
Oli miten oli, niin sankari käy pakomatkalle ja ottaa apulaiseksi poliisipäällikön kauniin tyttären. Nova Pilbeamin silmät säihkyvät, kun hän tajuaa karkulaisen paitsi syyttömäksi, mutta myös iki-ihanaksi ihastuksekseen. Siinäpä sitä sitten mennään, heinälatojen, trikkikuva-ajeluiden ja sukulaisvierailujen kautta. Tyhmät poliisit kohtaavat monta estettä ja syyllinen rummutetaan esiin sangen oudon sattuman kautta.
Tässä Hitchcock-leffassa oleellista ei tunnu olevan leffan kompuroivien yksityiskohtien puntaroiminen, vaan aivot on lyötävä nolla-asentoon ja romanttisen pakomatkan on annettava lipua eteenpäin omalla keveällä painollaan. Sillä moisena yksiulotteisena kirmailuna Josephine Teyn kirjan leffamuotitettu versio jopa menettelee.
