Niinhän se valitettavasti menee, että vaikka Suomessakin olisi potentiaalia kuvata hyviä elokuvia, kotimainen elokuvataide on melko huonossa jamassa. Tyhmähän ei tietenkään ole se, joka myy, vaan se, joka ostaa, ja näin ollen suomalainen, elokuvissa käyvä kansa voisi vaikuttaa asiaan ja jättää katsomatta kaikenmaailman hömppäleffat, mutta toisaalta… kieliikö se, että tälle huonosti käsikirjoitetulle saippualle riittää aina katsojia maamme teattereissa siitä, että kansa onkin tyytyväistä tarjontaan? Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on varmaa.
Nimittäin se, etteivät ne asiat ennenkään niin hyvin olleet. Aika kultaa muistot, mutta hei, tehtiinhän sitä skeidaa kottikärrykaupalla ennenkin. En minä ainakaan jaksa niitä liukuhihnalta väsättyjä pläjäyksiä, joiden ainoa tarkoitus oli saada leffaan ängettyä mukaan muutama musikaalinumero, Tauno Palolle ja Ansa Ikoselle kirjoitettu romanssi ja pari ”hauskaa” vitsiä. Onneksi nykyään tehdään poikkeuksia, ja onneksi niitä tehtiin ennenkin.
Ensimmäisessä kappaleessa jo sivusinkin aihetta, mutta pistetään se nyt vielä pähkinänkuoreen: kotimaisen elokuvan suurin ongelma on käsikirjoitusten heikko laatu. On, ja on aina ollutkin. Tämä korostuu suorastaan häikäisevän selvästi, kun katsoo Komisario Palmun erehdyksen, Matti Kassilan loistavan rikoselokuvan, jonka ehkä suurin valtti on Mika Waltarin erinomaiseen romaaniin pohjaava käsikirjoitus. Tarina alkaa aamuisesta Eirasta, jossa tuhlaajapoikana tunnettu miljonääri löytyy hukkuneena uima-altaastaan. Onnettomuus, sanovat kaikki, paitsi Joel Rinteen herkullisesti tulkitsema ”aina vastavirtaan” –äijä, komisario Palmu. Apunaan hömelö etsivä Virta ja sympaattinen etsivä Kokki Palmu aikoo todistaa, että kyseessä on murha, ja mikä tärkeintä, vangita syyllisen.
Sen lisäksi, että Erehdys on ovelasti kirjoitettu, se on myös oikeastaan kaikin muinkin tavoin parempi, kuin suurin osa kotimaisista elokuvista ikinä. 1960-luvulla suomalaista elokuvaa vaivannutta hirveää ylinäyttelemistä ei esiinny kuin muutaman näyttelijän taholta (Aino Mantsaksen dramaattinen eläytyminen film noir –ladynsa rooliin tosin tarjoaa muutamat elokuvan ehdottomasti herkullisimmista hetkistä, sen verran tyylikästä teatteria nainen vetää. ”Tämähän maistuu… mantelilta.” <3), ja esim. Joel Rinne ja Leevi Kuuranne vetävät sellaiset roolit, että ei voi kuin hattua nostaa. Oma suosikkini on silti Leo ”Papukaija G. Pula-Aho” Jokela, joka Kokkina varastaa muutaman kohtauksen pelkästään ilmeillään ja eleillään. Ja tarvitseeko sanoakaan, että Kokin omat kohtaukset (laulu Kämpissä ja Teoria murhaajasta) ovat jotain aivan mahtavaa. Aivan mahtavaa. Kuvaaja Olavi Tuomi on onnistunut upeilla mustavalkokuvilla luomaan elokuvaan kouriintuntuvaa tunnelmaa, ja ohjaaja Matti Kassila on onnistunut kokoamaan lupaavista aineksistaan lähes täydellisen elokuvan, toimivan paketin, jonka hän pitää suvereenisti kasassa. Kaiken kaikkiaan on todettava, että Komisario Palmun erehdys on tyylikäs, jännittävä ja nostalginen rikosjännäri, Kassilan taidonnäyte ja paitsi parhaita kotimaisia, myös maailman parhaita elokuvia. Miksei meillä enää tehdä tällaisia leffoja?
