Jacob (Pattinson) opiskelee eläinlääkäriksi 1930-luvun kynnyksellä. Amerikkaa kalvaa lama, mutta Jacobin perheessä kaikki tuntuu olevan hyvin. Sitten kohtalo puuttuu peliin. Nuorimies päätyy tyhjin taskuin ja takki auki yön pimeydessä kiitävään junaan. Benzinin veljesten sirkus siinä vyöryy pitkin raiteita kaupungista toiseen. Sirkuksesta tulee Jacobin uusi koti ja työpaikka, mutta ennen kaikkea siitä tulee verisen kolmiodraaman näyttämö.
Vanhan ajan romantiikkaan luottava Vettä elefanteille ei ole koukoeroinen kertomus. Tämä on omalla tapaansa hyvä asia; vähän samaan tyyliin edennyt James Cameronin Titanic nousi kaavallaan suureen suosioon. Toisaalta Titanic oli siirappisempi ja suuremmalla rahalla toteutettu, joten Vettä elefanteille tuskin muodostuu samanlaiseksi megakassamagneetiksi missään.
Robert Pattinson ei ehkä vakuuttanut näyttelijänlahjoillaan Twilight-rainoissa, mutta on huomioitava, että paljon on aina kiinni sekä käsikirjoituksesta että ohjaajan dramaturgin taidoista. Vettä elefanteille osoittaa, että Pattinsonin tulevaisuus saattaa olla jossain määrin samanlainen kuin Titanicin kuohuissa nuorisotähtenä lilluneen Leonardo DiCaprion; kunnollinen vakava draamarooli antaa miehelle tilaisuuden näyttää, mihin hän oikeasti kykenee.
Pattinsonin suoritus oikeamielisenä sirkuksen eläinlääkärinä jää silti tasoltaan vielä jälkeen siitä, mitä Christoph Waltz tarjoilee hänen vastavoimanaan. Waltz esittää kolmiodraaman toista kovaa kärkeä, sirkustirehtööri Augustia. August on kovan paineen puristuksissa kivenkovaksi jääräksi kasvanut mies, joka ei kaihda mitään keinoja pitääkseen sirkuksensa toiminnassa. Sinänsä on sekä hassua että vähän ikävää, että amerikkalaiset ovat valinneet tähänkin pahisrooliin juuri Waltzin. Oscar-palkittu natsieverstin osa Quentin Tarantinon Kunnattomissa paskiaisissa osoitti Waltzin olevan juuri oikea henkilö, kun tarvitaan hullua logiikkaa lämpimällä hymyllä ja kovalla kädellä toteuttavaa miehekästä miestä. August ei ole natsiupseeri Landalle suoranaista sukua, mutta hänen logiikkansa on silti yhtä vinkasallaan, ja julmuuksissaan hän on melkein yhtä tehokas tappaja. Toivottavasti Waltzista ei pyritä tekemään vain tämän tyyppisten hahmojen tulkkia rapakon takana, sillä kohtauksissa, joissa sirkuksen hirmuhallitsija August on traagisimmillaan, nähdään Waltzilta erittäin hienovireistä ja herkkää ilmaisua – sellaista, jota Hollywoodin peruspahisrooleihin ei monesti haluta mahduttaa.
Kolmiodraama toimii Waltzin, Pattinsonin ja tirehtöörin vaimoa, ratsastajaneito Marlenaa esittävän Reese Witherspoonin välillä hyvin, vaikka voisi se toki vielä luontevampikin olla. Witherspoonin ja Pattinsonin kemiat eivät nimittäin aivan täydellisesti kohtaa, jos vertaa parin työskentelyä esimerkiksi juuri Titanicissa nähtyihin DiCaprioon ja Kate Winsletiin. Osasyy tähän saattaa olla, ettei Marlenalle oikeastaan ole olemassa enää hänen elämänsä suurta rakkautta. August on ollut tämä mies, mutta hän on muuttunut. Jacob taas on ainoa, joka pääsee soluttautumaan Marlenan “häkkiin”, ja sitä kautta hänestä tulee ainoa vaihtoehto Augustille.
Vettä elefanteille ansaitsee kiitosta ajankuvan välittämisestä. Lavastus esimerkiksi on toteutettu niin, ettei horisontti katoa mystiseen pikselisumuun, ja elokuvan värimaailma vaikuttaa aidolta. Se on virkistävä kokemus, kun monessa muussa Hollywood-tuotannossa näkyy nykyään päinvastaista budjetista riippumatta. Elokuvan visuaalinen ilme sopii mutkattomuudessaan hyvin yhteen sen juonen kanssa. Vettä elefanteille ei ole elämää suurempi draama, mutta moni asia siinä on silti onnistunut.
