Vuosi 1994 oli Jim Carreylle todellinen läpimurtovuosi. Kuminaama-Jim breikkasi kolmella eri komedialla oikein kunnolla – ja Farrelly-veljesten ohjaama älyvapaa kohellus oli kolmikosta se laadukkain. Tavallaan Nuija ja tosinuija nauttii jo jonkin sortin 90-luvun kulttikomedian asemaa – ainakin Farrelly-vitsien saralla, jos ei muuten.
Nuijalta ja tosinuijalta on turha odottaa siis mitään älykköhuumoria. Kaksi toinen toistaan tyhmempää sinisilmäistä kaverusta ajelee koiraa muistuttavalla pakulla halki USA:n ja naurunremakoilta ei voida välttyä. Perässä roikkuu joukko epäilyttäviä tyyppejä.
Jim Carrey on uudempaan vakavampaan tuotantoonsa nähden kovin erilaisessa osassa ja vetää Lloyd Christmas –hahmoaan eteenpäin puhtaasti halvalla naamanvääntelyllä. Ja onhan siinäkin oma taikansa. Jimmyboy ei pääse improvisoimaan samalla lailla kuin parin myöhemmän komediansa tiimoilta (improvisoituja kohtauksia silti mukana), mutta Jeff Danielsin hän jättää armottomasti varjoonsa. Pikkuleffojen minirooleihin jämähtänyt Lauren Holly saa epäkunniakkaan tehtävän näytellä tarinan yhteen kokoavaa punapäistä kaunistusta.
Farrellyt ovat uskollisia omalle huumoribrandilleen: hyvien vitsien joukossa on monta epäilyttävän kehnoa ja mautonta juttua. Herkkähipiäisimmät saavat siis löytää itselleen erilaista ajankulua, mutta siihen kuuluun perjantai-illan aivojen lepuutukseen Nuijailu iskee hyvin. Joskaan kullattuihin ja nauruntäytteisiin lapsuusmuistoihin leffa ei enää pääse, vaikkei se niin aikasidonnainen olekaan.
Arsi toivottelee tyylittömän tyylikästä matkaa Aspeniin ja huumoriin. Hienoa, että paras (ja Jimpan ideoima) sketsi on älytty säästää loppuun.
