Eräällä nimeltä mainitsemattomalla elokuvasivustolla elokuvan Deep End –tiedoissa juonitiivistelmän kohdalla lukee “Empty”. Toki sama teksti löytyy monen muunkin elokuvan kohdalta, mutta Deep Endiin se sopii erittäin hyvin. Siinä kun ei hirveästi ole juonentynkää tiivistettäväksi, eikä ole ihme, ettei ketään moinen kirjoitusduuni ole innostanut.
Yritetään nyt kuitenkin. Sen minkä turhautumiselta ja kiukunpihinältä voi.
On äiti, sellainen keskiluokkaisen perheen työjuhta. Isä seilaa ties missä. Perheessä on kolme lasta ja ukkikin siellä housessa duunailee. Talo kohoaa rannassa komeana ja idylli näyttää kauniilta. Tai näyttäisi, ellei heti alkumetreillä yritettäisi läimäyttää oikein kunnon jännäriläimäytystä katsojan poskelle. Hutihengessä. Löytyy limaista 30-vuotiasta teinipoikiin mieltynyttä äijää, onnettomia sattumuksia ja teennäisen riipivää “4D:ssä tänään: poikani on homo!” –asennetta. Itse stoorina toimii tavallisen tuttu kiristysnäytelmä, jossa komea rosvo ihastuukin uhriinsa ja joutuu ristituleen moraalin ja rikolliskumppaninsa kanssa. Ja kaikki em. on sanottu vahvasti sarkastisesti.
Alkutekstien tyyli lupailee aitoa b-jännäriä, tarkempi tsekkailu paljastaa, ettei (Elisabeth Sanxay Holdingin The Blank Wall –teokseen pohjautuva) Deep End ei suostu tarjoilemaan edes sitä. Lähinnä kyseessä on sylkiklimpin lailla paikallaan lilluvasta draamanpoikasesta. Ohjaajaduo on selkeästi ajatellut tyhjän rainansa kohokohdiksi shokeeraavaa ja ahdistavaa gay-videoklippiä (onhan se yllättävä kohta toki, vaan jotenkin sitä odottaisi leffan tunkeutuvan syvälle jotenkin toisella tapaa) ja lopun pientä tirautushetkeä (aah, niin laskelmoitua!), mutta nekin hukkuvat pohjaan tylsyyden taakka painoinaan.
Pääosan Tilda Swinton repi kyllä komeat määrät ehdokkuuksia suorituksestaan, mutta ylimitoitettu uhrautuva perheenäiti –asenne alkaa tökkiä jo puolessa välissä ja sitä mukaa jees suoritus kuihtuu. Kun vielä itse luvattu mysteeri ja draama puuttuvat ja Teho-osaston hurmuripoika Visnjic kävelee roolinsa läpi typertynyt katse kasvoillaan, niin lopputulos jää masentavaksi. Paljastettuja sieluja –elokuva on käyttänyt samaa pohjateosta jo puolivuosisataa aiemmin ja nyt kyseessä taitaa olla ikävästi vain taitamattomissa käsissä väännetty 2000-lukulainen höpöhöpöversio sinänsä klassisesta tarinasta. Mukana roikkuva fläsäri mitättömistä tapahtumista kruunaa hutikudin.
