Hei psssssst sinä, joka tykkäät Marvelin supersankarimättöleffoista – katso uusin Thor. Se on parasta mättöä mitä Marvel Cinematic Universeltä on ilmestynyt kolmannen Iron Manin jälkeen: Se on Älytön isolla Ä:llä, itseäänkunnioittavan itseironinen, sujuva ja revittelevä viikinkijumalascifeily. Arvostelu on tiivistetyimmillään tuossa, mutta tarjoan toki tarkempaakin mielipidettä “Thor: Ragnarökistä”.
Taika Waititin ohjaama “Thor: Ragnarök” on jatkoa Kenneth Branaghin vuoden 2011 “Thorille” ja Alan Taylorin vuoden 2013 “Thor: The Dark Worldille”. Branaghin “Thor” aloitti Thor-trilogian olemalla ihan messevä kertomus Marvel Comicsin ukkosenjumalasta, joka seikkailee Maassa ja selvittelee välejään perheensä kanssa. Jatko-osa “Thor: The Dark World” toi sarjaan nimensä mukaisesti tummia sävyjä ja syvensi päähahmojaan. Thor-trilogian kolmannelta osalta odottaisi nimensä puolesta samantyylistä synkkämielisyyttä mutta ei nimi leffaa pahenna: “Ragnarök” onkin yllättäen vaihtanut kytkintä hittileffa “Guardians of the Galaxyn” suuntaan ja säväyttää aivan eri tavalla kuin ne kaksi aiempaa leffaa, jotka ovat molemmat suhteellisen vakavasti itseensä suhtautuvia supersankarirainoja. Kun vertailee vuoden 2011 “Thorin”, “Thor: The Dark Worldin” ja “Thor: Ragnarökin” painopisteitä keskenään, huomaa keveyden ja menevyyden merkitsevän nyky-Thorissa enemmän kuin aiempien leffojen shakespearemaisen perhedraamailun. Siispä viis “Thorin” ja “Thor: The Dark Worldin” draamailuista! Draaman paikalla komeilee sitä mitä kansa oikeasti haluaa: Hulk.
“Guardians of the Galaxy”-suuntaus on uusimmassa Thorissa merkittävä uudistaja, joka tuo sarjaan hämmentävästi samalla uutta raikkautta ja pistävää haisua. Raikastava elementti tulee huumoripitoisuudesta, joka on “Thor: Ragnarökissä” huomattavassa roolissa. Haisun haistaa “Guardians of the Galaxy”-konseptin jäljittelyssä, joka tuo leffalle laskelmoidun persoonattoman olemuksen: “Ragnarökissä” nähtävät “Guardians of the Galaxy”-viittaukset tuovat väkisinkin mieleen sananparren, jonka mukaan ”on taottava, kun rauta on kuumaa”. Tällainen ei tosin yllätä Marvel-sarjassa, joka haluaa ylläpitää arvoaan hittiensä avulla. Vaikka periaatteessa harmittelen omaperäisyyden puuttumista, en hauku ratkaisua kuitenkaan periaatetta enempää: Koska Thor-sarjassa ei olla aiemmin nähty “Guardians of the Galaxyn”-tyylistä rentoa läppää ja yhdentekevää remmellystä, konsepti joka on mielestäni mauton ja tympeä itsessään “Guardians of the Galaxyssa” toimii yllättävän hyvin Thorissa, joka on pohjimmiltaan amerikkalaista saippuaoopperaa supersankariviikinkijumalista. Mietin pitkin “Ragnarökiä”, että menettikö Thor-sarja jotain alkuperäisestä lumostaan, mutta sitten muistan “Thorin” ja “Thor: The Dark Worldin” olevan yhtä lailla Marvel-maneerien muotteihin ahdettuja. Siispä “Ragnarök” antaa itselleni ensimmäistä kertaa aihetta iloita “Guardians of the Galaxy”-sarjan olemassaolosta, joka on jo jotain se!
“Thor: Ragnarök” kertoo nimensä tapaan viikinkitaruston maailmanlopun taistelusta. Sen suurpiirteinen juoni on jotakin tämän tapaista: Ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth) viettää päivänsä seikkailun hurmoksissa ja yönsä painajaisten parissa. Pian Thor huomaa isänsä Odinin (Anthony Hopkins) kadonneen. Thor painelee isänetsintään ja raahaa mukaansa veijarimaisen veljensä Lokin (Tom Hiddleston). Samalla reissulla tulee tavattua Hela-sisko (Cate Blanchett), joka haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Jotta veljekset eivät pilaisi Helan tavoitteita, sisko tempaisee nämä Sakaar-planeetan futuristiselle punk-kaatopaikalle. Thorin on selviydyttävä kasariscifeilyn sfääreistä pelastamaan kotiseutunsa Asgard, jonka Hela aikoo sisustaa uuteen kuosiin…
Elokuva starttaa oikeastaan vasta kaiken alustuksen jälkeen. Viihdevaihde kääntyy täysillä eteenpäin siinä kohtaa, kun Thor joutuu gladiaattorikentälle rähisemään itsensä Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa. Elokuvan alkupuolisko kärsii itsestäänselvästä ja itsetyytyväisestä Marvelista. On mahtipontista poukkoilua, on enemmän ja vähemmän toimivaa läppää, on slapstickia, on toimintarysyä, on tehosteita, on vauhtia ja vaaroja – on jopa Marvel-elokuville tyypillistä populaarimusiikinkierrätystä, jonka uhriksi joutuu tällä kertaa Led Zeppelinin “Immigrant Song”. Inhoan sitä jos mainstreamelokuvissa käytetään rock-/pop-helmiä, joilla on tarkoitus sävyttää jotakin kohtausta coolimmaksi kuin mitä se oikeasti on. “Immigrant Song” kuulostaa aivan yhtä epätoivoiselta siisteyspönkittäjältä “Ragnarökissä” kuin esimerkiksi Queenin “Bohemian Rhapsody” “Suicide Squadissa”. Kun “Ragnarökissä” soi huumorimielessä vuoden 1971 “Jalin ja Suklaatehtaan” “Pure Imagination”, otsastani oli puhjeta verisuoni. Toivoisin musiikkia arvostettavan konteksteissaan hieman enemmän, ettei sitä taivutettaisi vastaavanlaisiin mauttomiin juttuihin. Onneksi toisin kuin “Suicide Squadissa” ja etenkin “Guardians of the Galaxyssa”, “Ragnarökissä” ei näiden kahden lainabiisin lisäksi soi enempää lainamusiikkia. Sen sijaan elokuvan muu soundtrack on tunnelmallista rymyä ja ryskettä, joka on parhaimmillaan teknosyntetisaattorimusiikin muodossa.
Elokuvan rokimpi loppupuoli keskittyy Thorin ja Hulkin pakoon sekä Asgardissa käytävään lopputaisteluun, Ragnarökiin. Avengers-häiskät joutuvat miettimään Lokin luotettavuutta ja sitä, saavatko Sakaarissa tapaamaansa Valkyyriaa (Tessa Thompson) mukaansa. Sillä välin Asgardin valloittanut Hela komentelee asgardilaista Skurge-heppua (Karl Urban) ja koettaa saada kansaa hallintaansa. Kuten juonesta voi arvata, se ei ole mitään sellaista jota ei oltaisi nähty melkein jokaisessa supersankarirainassa: paha kaappaa valtaa ja hyvä yrittää pysäyttää pahan ja niin poispäin. Tämän vuoksi “Ragnarökin” asennevaihdos komediaksi on mitä piristävintä. Elokuva ei ole parodia itsestään, mutta sisältää paljon komiikkaa ja itseironista hymähtelyä, jolla perinteinen stoori kääntyy freesimmäksi. Waititin huumori on enimmäkseen sutjakkaa ja paikoin oikein hersyvääkin, joka tuo pohjimmiltaan kaavamaiseen leffaan ripauksen jotain originelliakin. Parhaiten tämä näkyy Waititin itsensä näyttelemässä kivimörkö-Korgissa, jonka typeryyden ohjaaja on oivaltanut niin, että osaa luoda siitä jotain näpsäkkää ja kuitenkin leffan maailmaan sopivaa. Siitä puheen ollen leffa tekee oikeat ratkaisut miljöössään: Maassa ei tällä kertaa viivytä piipahdusta kauempaa koska tarina on eittämättä paljon kiinnostavampi muissa sfääreissä kuten räiskyvän värikkäässä Sakaarissa ja jumalaisessa Asgardissa.
Mukavasti eteenpäin rullaava ja passelin älyvapaa “Ragnarök” ei kärsi rytmitysongelmista, näyttävästä visuaalisuudesta tai leppeästä svengistä. Leffan toimintakohtaukset on myös toteutettu kohtuuden rajoissa: näissä on makeaa menoa ja kovaa meininkiä erikoistehosteita unohtamatta. Tiettyä epätasapainoa balanssiin luovat vain sen hahmot: vaikkei näyttelijöissä ole moittimista, jotkut hahmoista pääsevät loistamaan saletisti paremmin kuin toiset. Säkenöimään pääsee esimerkiksi Hulk, joka on tällä kertaa mitä piristävin sivuhahmo. Mark Ruffalon eläväisesti esittämä Hulk/Bruce Banner on verraton ja osaa mäjäyttää hulkmaista hauskuutta jos meno on muuttumassa liian ”vakavaksi”. Tämä Hulk tuntuu sellaiselta örkiltä, johon voi jopa samaistua. Jeff Goldblumin camphenkinen Suurmestari keekoilee komeasti ja sopivan ”hällä väliä”-asenteisesti. Hiddlestonin Loki on vesseli kuten aina. Eniten huomiota saa Thor, joka supersankareille epätavanomaisesti on kehittynyt luonteeltaan eteenpäin. Aiemmin jäyhä ja totinen torvensoittaja osaa nykyisin suhtautua itseensä vähemmän virallisesti. Sydäntä lämmitti seurata Thorin uusinta seikkailua: nyky-Thor on ottanut opikseen kokemuksistaan ja hauskuuttaa väkeä niin, että näyttäisi unohtaneensa jumalallisuutensa, joka tulee tarvittaessa esille ukkosen voimalla. Uudistunut ukkosenjumala istuu Hemsworthille imartelevammin kuin se aikaisempi versio.
Thor, Loki ja Hulk vievät huomion pois heikommin kirjoitetuista hahmoista, joihin valitettavasti leffan pahis lukeutuu. Cate Blanchett on tyylikkään näköinen (mitä nyt asuvärityksessä häiritsi se, että sekä Lokilla että Helalla on vihreät kuteet, miksi?) ja tämän matala ääni kuulostaa kylmäävältä, mutta hahmolla ei ole luita tai ytimiä. Hela on parista yrityksentapaisesta huolimatta hajuton, geneerinen ja yksipuolinen hahmo, joka on harmillista ottaen huomioon ensimmäisen Thor-leffan ympärillä pyörivän perhedraamailun, josta minä pidän. Jos teatraalista perhedraamaa olisi otettu mukaan “Ragnarökiinkin”, Hela olisi voinut tuoda siihen aivan omaa särmäänsä. Tästä päästään Anthony Hopkinsin isä-Odiniin, joka vetäistään nopeasti veks valkokankaalta, jottei sitä kaipaamaani perhedraamaa pääsisi syntymään. Odin on ollut kahdessa aiemmassa Thor-elokuvassa tärkeä hahmo, mutta “Ragnarökissä” tähän suhtaudutaan olankohautuksella mikä on vähintäänkin omituista. Karl Urbanin Skurgeen pätee periaatteessa sama kuin Jeff Goldblumin Suurmestariin: ihan kuin tälle ei olisi mitään käsikirjoitusta. Skurge vaikuttaa nimittäin siltä, että sattuu vain olemaan muuan random-kaveri, jonka pitää tehdä jotain vaikkei sitä niin esilletuo koska saattaisi olla jotain muutakin kuin yksittäistä random-kaveria vaikkei olekaan muuta kuin se yksittäinen random-kaveri, joka tekee randomisti mitä tekee koska jonkunhan pitää tehdä jotain. Voihan olla, että Skurge edustaa metahuumoria. Tai on salainen agentti, mistä sitä tietää. Vielä yksi hahmo on mainittava ”njäähin” arvoisena ja se on Tessa Thompsonin Valkyyria. Valkyyria on naispuolinen versio juoposta renttumiehestä, joka ei muuta sitä tosiasiaa, että hahmo on pakollisenoloisista feministisvivahteista huolimatta ihan yhtä tylsä kuin elokuvien latteasti kirjoitetut naishahmot yleensäkin. Tosin Valkyyria voittaa mennen tullen aikaisempien Thor-leffojen Natalie Portmanin.
Kun vetävät hahmot seikkailevat ympäristössä, jossa joutuvat tekemisiin latteiden kanssaeläjiensä kanssa, katsojien on vaivatonta valua pidettävimpien hahmojen leiriin. “Ragnarökin” juoni on toisaalta sen verran iisi, ettei se paljoa elokuvan mukaansatempaavuutta vaivaa. Osa leffan potentiaalista menee kuitenkin siinä, ettei osalle hahmoista olla jaksettu miettiä sen kummempia persoonallisuuksia. Kenties tekijät ovat oivaltaneet tämän itsekin, minkä vuoksi “Ragnarökin” vähäinenkin draama ohitetaan mahdollisimman äkkiä ja korvataan Hulkilla. Hulkillinen huumoripläjäys toimii tällöin ehdottomasti mehevämmin kuin Hulkiton draama.
Thor-trilogian kolmas osa on scifi-fantasia-toimintakomedia, joka esittää ikiaikaisen tutun juonikuvion niin taidokkaasti ja soljuvasti, ettei tarinan tuttuus jää vaivaamaan sen koommin. Se on värikäs ja iloitteleva, se kehottaa nakkaamaan aivot narikkaan. Kun katselin hahmoja joilla näytti olevan mukavaa, minullakin oli mukavaa ja tämmöinen reaktio on aina elokuvien kohdalla ihanteellinen. Itselleen höröttelevään suurieleiseen viikinkijumalasaippuaoopperaan ei olisi ollut pahitteeksi jos sitä melodramaattista saippuaoopperaa olisi ollut enemmänkin, mutta sitäkään ei jää varsinaisesti kaihoilemaan koska vauhdikkaat toimintakohtaukset ja kaiken kaikkiaan iskevä tunnelma imaisevat sen verran väkevästi mukaansa. Monet ovat kohottaneet “Thor: Ragnarökin” parhaimmaksi Thor-elokuvaksi. Ymmärrän yskän koska “Ragnarökissä” ukkosenjumalan seikkailujen suureellisuus pääsee kukaties paremmin esille, kepeämpi Thor on luontevampi Hemsworthille, leffa on kenties Marvelin humoristisin ja tässä on pisteenä ii:n päällä Hulk. Itse olisin halunnut tähän aikaisempien osien saippuadraamaa koska näillä näyttelijöillä ja hahmoilla saippuasta saatiin ehtaa, kunnon mytologiasaippuaa, joka on itseäni aina näissä Thoreissa viehättänyt. “Ragnarökissä” ei sellaista ole ja sen lisäksi olisi ollut kiva nähdä Odinia enemmän ja syventävämpää draamaa niissä kohtauksissa joissa sitä on, mutta…
…mutta päh, mitä kitisemään. On tämä kokonaisuutensa puolesta paras, mehukkain ja poskettomin Thor-leffa. Neljä tähteä lähtee jo sille, että näin hillittömästä aiheesta ja kuluneesta juonesta saadaan uskottava elokuva, joka tuntuu (puutteet tiedostaen) vieläpä oikein viihdyttävältä. Leffasta jäi maukas maku suuhun eikä vähiten siksi, kun Thor ja Loki ovat kerrankin ”hitusen” parempaa pataa keskenään. Ehkä nämä jättävät kinastelut sikseen ja ovat jatkossa oivia poikia?
Sen kun näkisi.
