Digitaalisella tallenteella eleli hobitti. Se ei ollut mikä tahansa bitti, eikä tuo tallenne puolestaan ollut mikään korruptoitunut datapaketti täynnä puuroutuvaa pikselitulvaa ja palavien käämien katkua, saati kaikesta aidosta ja todellisesta siivottu hyperteknologinen pläjäys, jonka kliinisyys olisi vienyt siitä kaiken makustelemisen arvoisen: ehei, se oli tavallista suurempaan kuvaruutumäärään (HFR) taltioitu 3D-elokuva, ja se tarkoittaa mukavuutta.
Kun Bilbo-hobitti, jota alkajaisiksi esitti vanhempana jo LOTR-trilogiasta tuttu Ian Holm, puki vähän myöhemmin Martin Freemanin sormin vaatteet ylleen ja kipaisi keittiöönsä, missään ei näkynyt vihiäkään siitä, että se olisi ollut vain fantasiaa. Jokainen kippo, kuppi, seinä ja lattialauta oli valmistettu ja asetettu paikoilleen kuin hobitti itse tai hänen ystävänsä olisivat ne siihen käsistään laskeneet.
Siellä oli yöllä ollut kovat pirskeet ja Bilbon naamasta saattoi lukea, että hän oletti remuavan kääpiöjoukon lähteneen luotaan aamun tunteina. Freemanin luontaisen tohvelisankarimainen olemus huokui huojentunutta iloa, sillä tämä Bilbo-herra arvosti rauhaa ja leppoisia koti-iltoja. Siihen nähden hän oli tosin yllättävän sutjakassa kunnossa. Nuoremman Bilbon arvoja näytti arvostavan myös ohjaaja Peter Jackson, joka pidättäytyi nopeuttamasta tämän liikkeitä samaan ärsyttävään tapaan, jota herra ohjaaja oli käyttänyt vanhemman Bilbon kohtauksissa. Nopeuttaminen voi näyttää turhauttavan teennäiseltä tehosteelta HFR-elokuvassa.
Mutta älkäämme juuttuko siihen, sillä Freemanin Bilbo yllätti jo tällä välin itsensä, pakkasi reppunsa ja säntäsi luontonsa vastaisesti kääpiöiden perään. Hän jätti sen sanomatta, mutta saatoimme arvata Bilbon tuumineen:
”Ulkomaailmaan! Lohikäärmejahtiin! Itse vanha Gandalf-velhokin piti minua kyllin kykenevänä siihen.”
Kohta Bilbo saavuttikin vikkeline karvajalkoineen komean mutta maattoman kääpiöprinssi Thorinin sekä tämän parrakkaat kumppanit Dwalinin, Balinin, Kilin, Filin, Dorin, Norin, Orin, Oinin, Gloinin, Bifurin, Bofurin, Bomburin ja heitä kaikkia puolta pidemmän ja harmaamman Gandalfin. Jotkut yksinkertaisesti inhoavat näin runsaana esiintyvää hahmokatrasta, jopa noita lastenkirjamaisia nimiä ja sen pitämää laulunloilotusta. Mutta vaikeampi inhoa on pitää yllä, kun tuollainen sakki – hupsunnäköisestä ulkomuodostaan huolimatta – ottaa itsensä vakavasti ja uskoo asiaansa. Sitä paitsi heistä jokaisella oli tarkoitus (minkä epäileminen olisi ollut hupsu ajatus).
Vaikka Thorin ei ollutkaan täysin vaikuttunut jopa ponin selkään kiipeämistä arastelleen Bilbon hyödyllisyydestä, saati Gandalf-velhon pitkämielisyydestä, olisivat kääpiöt joutaneet piirakantäytteeksi ilman heidän apuaan. Tai kivijättien hyökätessä – elleivät he kaikki olisi pitäneet niin tiukasti yhtä, olisi katsoja voinut väittää siinä paikassa, että kyseessä oli koko elokuvan huonoimmin lavastettu toimintakohtaus. Tuskin yksikään sorahippu koko taistelun aikana kolahti oikeasti heidän niskaansa, eikä ilmassa leijunut niin kääpiöiden kuin yleisönkään puolella edes digitaalista kivituhkaa, mutta silti Thorinin ja Gandalfin joukko väisteli, yski ja kompuroi kuin olisi tosi ollut kyseessä.
”Millä on kakshi kättä, kakshi jalkaa ja shilmää, mutta shilti shitä ei voi paljain shilmin nähdä?” Arvoituksen päätteeksi kiviluolan asukki päästi hirveän äänen kurkustaan. Siitä hän saikin nimen Klonkku, vaikka itse hän kutsui itseään aina kultasekseen. Siinä kiviluolassa myös Bilbo tuli puijatuksi. Kun hän alkoi arvausleikkiin Klonkun kanssa, otus hämäsi olemuksellaan häntä ja katsojia vielä sulavammin kuin LOTR-trilogiassa. Mutta oikeastaan Klonkku olikin nyt nuorempi kuin silloin. Kaiken huipuksi myös paljon nuorempia olivat Rivendellin haltijat. Sen kunniaksi Hugo Weaving ja Cate Blanchett, viisi- ja nelikymppinen, näyttivät kuin huuhtoneen pari vuosikymmentä iästään haltijakodon kirkkaisiin vesiin. Tarkempi kuvakaan ei antanut vihiä, miten heistä muuten olisi niin äkkiä jälleen tullut siloposkisia ja kepeäliikkeisiä. Joka tapauksessa jokaisen uusvanhan tuttavan näkeminen on katsojalle tervetullut ilo. Yhtä suurella ilolla olisi haluttanut nauttia laveasti kuvatuista Rivendellin arkkitehtonisista ylpeydenaiheista, hobittien Konnusta ja muista maisemista, mutta HFR-tekniikasta johtuen nuo otokset suurimmilta osin vain viuhuivat ohi.
”Mihin lohikäärmejahti unohtui, ihmettelen”, totesi Thorin miekkaansa katsellen. Ei se mihinkään kadonnut, matkalle vain sattui kömmähdys, este ja mutka jos toinenkin. Niiden takia hänen joukkionsa, Bilbo ja Gandalf merkitsivät yhtäkkiä toisilleen paljon enemmän kuin vajaa kolme tuntia sitten. Mutta kaikkien sattumusten johdosta herra Jackson puolestaan ei vielä ehtinyt viedä retkuetta sinne, eikä varsinkaan tuoda ketään takaisin asti. Niinpä hänen yleisönsä ei auttanut muu kuin pystyttää leiri lähimmän elokuvateatterin kupeeseen ja pitää nuotiossaan tuli seuraavaan jouluun asti. Sillä välin Jackson pakkasi ansaitsemansa kullan säkkeihin ponien selkään ja painui takaisin Keski-Maahan ehkä toivoen, että noilla urhoollisilla katsojilla riittäisi tarpeeksi muonaa ja kärsivällisyyttä pitkien ja kovien kuukausien ajaksi.
